Päivän jatkuessa Waldon tiili sekä hyvin nälkä että hyvin jano. Alhaalla laaksossa hän erotti vähäisen puron, joka kirkkaana ja kauniina virrata solisi etelää kohti. Sen ja metsän reunassa vilkkuvien, kypsien, syötävien hedelmien näkeminen teki hänet melkein mielipuoliseksi.
Merkeillä hän kysyi, oliko tytönkin nälkä, sillä nyt hän jo saattoi katsella tyttöä ilman ulkoisia pahastumisen merkkejä. Tyttö nyökkäsi, osoitti laskevaa aurinkoa ja selvitti hänelle, että he pimeän tultua laskeutuisivat syömään.
Illan pimetessä eivät luolamiehet olleet poistuneet, ja Waldosta tuntui kovin huimapäiseltä uskaltautua maahan niin kauan kuin heitä saattoi olla lähistöllä. Mutta tyttö osoitti niin ilmeisesti pitävänsä häntä voittamattomana taistelijana, että hänen mieltään repivät ristiriitaiset tunteet, arkuus ja selittämätön halu esiintyä tytölle edullisessa valossa, teoillaan todistaa tytön luottamus oikeaksi.
Waldosta oli perin ihmeellistä, että kukaan saattoi pitää häntä voimaolentona ja vankkana turvana. Ja häntä itseään kalvoi hieno epäilys, että se arviointi saattaisi valmistaa hänelle mitä kiusallisimpia ja nolaavimpia tilanteita. Samalla hän aprikoi, olikohan tyttö hyvä juoksija; hän toivoi niin.
Keskiyö alkoi varmaankin olla käsillä, kun hänen kumppaninsa selitti, että heidän oli aika lähteä aterioimaan. Waldo olisi toivonut tytön menevän edellä, mutta toinen painautui pelokkaana hänen lähelleen ja pysytteli taempana.
Hänellä ei senvuoksi ollut muuta keinoa kuin antautua yritykseen, mutta jos aurinko olisi paistanut, olisi se paljastanut hyvin kalpean sankarin, joka silmät levällään varovasti lipui kielekkeen reunalta varpaillansa hapuilemaan jalansijaa.
Heidän ehdittyään laskeutua seinämän puoliväliin nousi metsän yläpuolelle kuu — iso troopillinen täysikuu, joka valaisi kalliota melkein yhtä kirkkaasti kuin aurinko. Se paistoi sillä kielekkeellä olevan luolan suuhun, jolle Waldo oli juuri saapunut, ja kauhistunut nuori mies näki kookkaan karvaisen olennon nukkumassa vajaan metrin päässä hänestä.
Hänen katsoessaan avautuivat pienet, ilkeät silmät ja suuntautuivat suoraan häneen.
Waldo sai vaivoin tukahdutetuksi säikähdyksen huudahduksen kääntyessänsä suinpäin syöksymään äkkijyrkkää kallionkuvetta alas. Tyttö ei vielä ollut laskeutunut lähinnä ylempänä olevalta kielekkeeltä.
Hän oli varmaankin vaistonnut, mitä oli tapahtunut, sillä Waldon pyörtäessä pakoon hän huudahti hiljaa pelosta. Ja samassa ponnahti luolamies pystyyn. Mutta tytön ääni oli värähdyttänyt Waldon rinnassa sellaista kieltä, joka oli melkein surkastunut oltuaan miespolvia käyttämättömänä, ja ensimmäisen kerran eläissään hän teki uljaan ja rohkean teon.