Käytännöllisempi ja uljaampi mies olisi kyhännyt jonkunlaisen suojuksen, jossa olisi voinut nukkua yönsä verrattain turvallisesti ja mukavasti, mutta Waldo Emersonin kasvatuksessa oli noudatettu miedontamattomia älyllisiä ohjeita — käytännölliset harrastukset ja tiedot olivat jokapäiväisiä, ja kaikki jokapäiväinen oli rahvaanomaista ja raakaa. Oli nurinkurista ajatellakin, että joku Smith-Jones ikinä tarvitsisi rahvaanomaisia tietoja.
Kahdennenkymmenennentoisen kerran sen jälkeen, kun valtava aalto oli pyyhkäissyt hänet höyrylaivan kannelta ja singonnut hänet melkein tukehtuneena ja pärskyvänä tälle tylylle rannalle, Waldo Emerson näki auringon nopeasti painuvan läntiselle taivaanrannalle.
Sen laskeutuessa nuoren miehen pelko yltyi, ja hän piti katseensa hievahtamatta suunnattuna siihen kohtaan, jossa varjo oli edellisenä iltana näyttäytynyt.
Hän tunsi, ettei hän enää jaksaisi kokonaista yötä kestää samanlaista kidutusta, jota hän oli jo neljä yötä kärsinyt. Hän uskoi varmasti tulevansa hulluksi ja alkoi tutista ja uikuttaa jo päivän valossa. Käännettyään selkänsä metsään päin hän istui kokoon sykertyneenä ja koetti katsella merelle, mutta hänen poskilleen kierivät kyyneleet sumensivat hänen silmiänsä niin, ettei hän nähnyt mitään.
Vihdoin hän ei enää jaksanut sitä sietää, ja päästäen äkillisen ähkäisyn kauhusta hän pyörähti metsään päin. Siellä ei näkynyt mitään erikoista, mutta silti hän murtui lapsen tavoin nyyhkyttämään yksinäisyyttään ja pelkoaan.
Kyettyään hetkiseksi hillitsemään kyyneleensä hän käytti tilaisuutta tarkastaakseen tummenevia varjoja toistamiseen.
Heti ensi katsahduksen jälkeen puristui hänen kalpeilta huuliltaan vihlova parkaisu.
Otus oli siellä!
Tällä kertaa ei nuori mies heittäytynyt vääntelehtimään maassa, vaan jäi seisomaan, silmät pullollaan tuijottaen epäselvään hahmoon, samalla kun hänen irveen vääntyneiltä huuliltaan pääsi kirkaisu toisensa jälkeen.
Hänen järkensä järkkyi.