Se koukerteli monissa mutkissa, kääntyen aina sinne, missä vastustus oli vähäisin — siinä oli haaroja, ja tavantakaa liittyi siihen tai sen poikki meni toisia polkuja. Kolmenkymmenen metrin levyinen viidakko tuntui polkua myöten mitattuna paljon leveämmältä.
Pari oli ennättänyt melkein tiheikön metsänpuoliseen laitaan, kun Thandar polun jyrkässä käänteessä joutui vastakkain kookkaan, karhumaisen miehen kanssa.
Miehellä oli pehmeästä nahasta valmistettu hihna vyöllään, ja hänen toisella olallaan riippui vanha ja likainen leopardintalja, mutta muutoin hän oli alasti. Hänen sakea, jäykkä tukkansa ulottui takkuisena syvään otsalle, ja kasvojen muita osia peitti tuuhea, punainen parta.
Hänen nähdessään Thandarin välähtivät hänen lähekkäin olevat, pienet silmänsä äkkiä kiukusta ja kavaluudesta. Hänen paksuilta huuliltaan kajahti raju kiljaisu — se oli valmistava taisteluhaaste.
Tavallisesti on tässä villissä saaressa vastakkain osuvien outojen ihmisten ensin vaihdettava joku määrä herjauksia ja räikeitä loukkauksia, ennenkuin he karkaavat toistensa kurkkuun.
»Minä olen Thurg», mylvi raakalainen. »Pystyn tappamaan sinut.» Ja sitten seurasi tulva halventavia viittauksia Thandarin ja hänen esi-isiensä mahdolliseen syntyperään.
»Ilkeitä ihmisiä», kuiskasi Nadara.
Nämä sanat muistuttivat miehen mieleen vuosi takaperin kallioseinämällä sattuneen kohtauksen, jolloin hän raukkamaisen pelon vallassa oli kääntynyt ottelemaan kookkaan luolamiehen kanssa, joka aikoi katkaista Nadaran pakotien.
Hän katsahti edessään olevan olennon oikeaan kyynärvarteen, ja hänen huulilleen levisi hymy — käsivarsi oli väärä, ikäänkuin olisi siinä luu murtunut ja sitten parantunut päät huonosti vastakkain sijoitettuina.
»Haluatko tappaa Thandarin — taaskin?» kysyi Waldo pilkallisesti, osoittaen rujomuotoista kyynärvartta.