Hänen sanojensa johdosta päästin Zat Arrasin irti, käänsin hänelle selkäni ja menin laivan reunalle.
"Tule, Kantos Kan!" sanoin. "Heliumin prinssi tahtoo palata Xavarianille."
Meitä ei kukaan estänyt. Zat Arras seisoi kalpeana ja vapisten upseeriensa keskellä. Jotkut silmäilivät häntä vihaisesti ja siirtyivät minua kohti, ja yksi heistä, joka oli kauan ollut Tardos Morsin uskottuna, lausui minulle hiljaa, kun menin hänen ohitseen:
"Saat varmasti huomata minun merkkini soturiesi joukossa, John Carter."
Kiitin ja astuin edelleen. Hiljaisuuden vallitessa menimme alukseen ja pian olimme jälleen Xavarianin kannella. Viidentoista minuutin kuluttua saimme lippulaivalta määräyksen lähteä Heliumiin.
Matkamme sujui seikkailuitta. Carthoris ja minä olimme vaipuneina synkkiin mietteisiin. Kantos Kan oli huolestunut ajatellessaan niitä lisäonnettomuuksia, jotka kohtasivat Heliumia, jos Zat Arras yrittäisi noudattaa ikivanhaa perinnäistapaa, jonka mukaan Dorin laakson karkulaiset oli hirveästi surmattava. Tars Tarkas murehti tyttärensä menetystä. Vain Xodar oli huoleton — maanpakolainen ja lainsuojaton kun oli, niin hänelle ei voisi Heliumissa käydä sen pahemmin kuin missä muualla hyvänsä. "Toivokaamme ainakin, että saamme kuolla punaisen veren tippuessa säilästämme", hän sanoi. Se oli yksinkertainen toive, ja hyvin todennäköistä oli, että se toteutuisi. Olin huomaavinani, että Xavarianin upseerit olivat jakautuneet kahteen puolueeseen, ennenkuin saavuimme Heliumiin. Osa heistä kerääntyi Carthorisin ja minun ympärille, milloin heillä oli siihen vain tilaisuutta, kun taas jokseenkin toinen puoli heistä pysytteli meistä kaukana. He käyttäytyivät meitä kohtaan mahdollisimman kohteliaasti, mutta ilmeisesti heitä sitoi taikauskoinen luottamus oppiin Dorista, Issuksesta ja Koruksesta. En voinut heitä moittia, sillä tiesin, kuinka lujassa usko, olkoonpa se kuinka naurettava hyvänsä, saattaa olla muuten järkevissä ihmisissä.
Palaamalla Dorin laaksosta olimme tehneet itsemme syypäiksi pyhyyden häpäisemiseen; kertomalla sikäläisiä seikkailujamme ja kuvaamalla tosiasioita sellaisina kuin ne olivat, olimme peräti loukanneet heidän isäinsä uskontoa. Olimme herjaajia — valehtelevia kerettiläisiä. Luulenpa, että nekin, jotka pitäen meistä mieskohtaisesti ja tahtoen pysyä uskollisina vielä liittyivät meihin, kuitenkin sydämessään epäilivät puheittemme totuudenmukaisuutta. On hyvin vaikeata kääntyä uuteen uskoon ja hylätä vanha, kuinka houkuttelevia uuden uskonnon lupaukset sitten lienevätkin. Mutta hylätä vanha uskonto valhekudelmana saamatta mitään sen sijalle, se on raskaimpia uhrauksia, mitä miltään kansalta voidaan pyytää.
Kantos Kan ei suostunut keskustelemaan thernien ja ensisyntyisen keskuudessa kokemistamme elämyksistä.
"Riittää se", sanoi hän, "että panen alttiiksi henkeni sekä täällä että tämän jälkeen sietämällä teitä ollenkaan. Älkää pyytäkö minua raskauttamaan syntejäni kuuntelemalla sellaista, mitä minut on aina opetettu pitämään kuolemansynniksi luettavana harhaoppisuutena!"
Tiesin, että ennemmin tai myöhemmin ystäviemme ja vihollistemme oli pakko näyttää värinsä julkisesti. Heliumiin saavuttuamme olisi tilinteko varmasti edessämme, ja jollei Tardos Mors ollut vielä palannut, niin pelkäsin Zat Arrasin vihamielisyydellä olevan suuren merkityksen meidän vahingoksemme, sillä hän edusti Heliumin hallitusta. Ryhtyä häntä vastustamaan olisi samaa kuin valtiopetos. Sotajoukkojen enemmistö seuraisi epäilemättä upseeriensa johtoa, ja tiesin että monet vaikutusvaltaisimmat, sekä maa- että ilmavoimissa palvelevat miehet liittyisivät John Carteriin sekä jumalia että ihmisiä ja paholaisia vastaan.