Kun hän päätti puheensa, näin hänen kohottavan tikaria ja sitten näin toisen olennon, Thuvian. Kun tikari laskeutui rakkaani suojatonta rintaa kohti, oli Thuvia melkein heidän välissään. Sankka savun tuprahdus peitti katseeltani hirveässä kammiossa tapahtuvan murhenäytelmän — kuului kiljahdus, yksi ainoa kiljahdus, kun tikari upposi.
Savu hälveni, mutta silloin tuijotimme umpinaiseen seinään. Viimeinenkin rako oli sulkeutunut, ja kokonaisen pitkän vuoden kammio säilyttäisi kamalan salaisuutensa piilossa ihmissilmiltä.
Seuralaiseni hoputtivat minua lähtemään.
"Vähän ajan kuluttua on jo myöhäistä", huudahti Xodar. "Nytkin on jo totisesti sattuman varassa, pääsemmekö elävinä ulkopuistoihin. Käskin panna pumput käytiin, ja viiden minuutin kuluttua holvikäytävät ovat veden vallassa. Jollemme tahdo hukkua kuin loukkuun joutuneet rotat, on meidän riennettävä ylös ja yritettävä pelastua palavan temppelin läpi."
"Menkää!" kehoitin. "Antakaa minun kuolla täällä lähellä prinsessaani — muualla ei minulla ole mitään toiveita, ei vähääkään onnea! Kun hänen rakas ruumiinsa vuoden kuluttua kannetaan pois tuosta kauheasta paikasta, niin olkoon silloin hänen puolisonsa ruumis täällä odottamassa!"
Sitä seuraavat tapahtumat ovat vain hyvin hämärästi muistissani. Minusta tuntuu kuin olisin painiskellut useita miehiä vastaan ja kuin minut sitten olisi nostettu lattialta ja kannettu pois. En tiedä. En ole kysynyt sitä keltään, eikä kukaan niistä miehistä, jotka olivat silloin siellä, ole tahtonut kajota murheeseeni muistuttamalla minulle tapahtumista, joiden hän on tiennyt parhaassakin tapauksessa vain uudelleen repivän auki sydämeni hirvittävän haavan.
Oi! Jospa vain tietäisin yhden seikan! Mikä tuskaisan jännityksen taakka vierähtäisikään silloin sydämeltäni! Mutta vain aika tuo ilmi, kumpaan ihanaan poveen murhaajan tikari upposi.
* * * * *
John Carterin merkillisiä seikkailuja kerrotaan edelleen romaanissa
"Marsin sotavaltias."