Xodar näytti levottomalta. Hänestä ei ilmeisesti ollut mieluista, että
Issus oli saanut tietää hänen alentavasta tappiostaan.
Sanaakaan virkkamatta hän kääntyi, ja me seurasimme upseeria takaisin ikuisen elämän jumalattaren Issuksen vastaanottosalin suljetulle ovelle.
Samat menot uudistuivat mennessäni huoneeseen. Taaskin Issus käski minun nousta pystyyn. Muutamia minuutteja vallitsi haudan hiljaisuus. Jumalatar arvosteli minua katseillaan.
Heikko, vapiseva ääni katkaisi hiljaisuuden, toistaen unisesti ja laulavasti sanat, jotka pitkien aikojen kuluessa olivat langettaneet tuomion lukemattomille uhreille.
"Mies kääntyköön ja katselkoon Issusta, tietäen, että ne alemmat olennot, jotka näkevät hänen säteilevien kasvojensa pyhät piirteet, elävät tämän huikaisevan kunnian jälkeen yhden ainoan vuoden!"
Käännyin päin, odottaen niin nautintorikasta näkyä kuin vain jumalainen kauneus voi ihmissilmälle olla. Näin tiheän sotilasrintaman eroittavan itseni korokkeesta, jolla oli iso sorapuspuinen, kaiverruksin koristettu tuoli. Tällä tuolilla eli valtaistuimella kyyrötti mustaihoinen nainen. Hän oli ilmeisesti hyvin vanha. Ei ainoatakaan hiusta ollut hänen kurttuisella päälaellaan. Ottamatta lukuun kahta keltaista torahammasta hän oli tyyten hampaaton. Hänen silmänsä hehkuivat kammottavan syvistä kuopistaan kahden puolen ohutta haukannenää. Miljoona syviä ryppyjä risteili kaikkiin suuntiin hänen kasvoillaan. Hänen vartalonsa iho oli yhtä kurttuinen ja yhtä vastenmielisen näköinen kuin kasvotkin.
Kuihtuneet kädet ja jalat, jotka liittyivät melkein pelkältä muodottomalta vatsalta näyttävään runkoon, täydensivät "hänen säteilevän kauneutensa pyhää näkyä."
Hänen ympärillään oli muutamia naispuolisia orjia, niiden joukossa
Phaidor, kalpeana ja vapisevana.
"Tämäkö on se mies, joka surmasi seitsemän ensisyntyistä ja paljain käsin sitoi dator Xodarin tämän omiin varustushihnoihin?" kysyi Issus.
"Jumalaisen kauneuden ylevä valtiatar, hän se on", vastasi vieressäni seisova upseeri.