"Olen kahden taivaankappaleen asukas, kapteeni John Carter Virginiasta, Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuinen prinssi. Viekää tämä mies jumalattarenne luokse, kuten sanoin, ja kertokaa hänelle samalla, että voin tehdä hänen uljaimmalle datorilleen saman, minkä olen tehnyt Xodarille ja Thuridille! Paljain käsin, pitkin miekoin tai lyhyin kalvoin vaadin hänen sotilaittensa parhaat miehet kaksintaisteluun."
"Tule!" sanoi upseeri, joka oli saattamassa minua Shadoriin. "Saamani määräykset ovat ehdottomat; emme saa viivytellä. Xodar, tule sinä myöskin!"
Miehen sävy ei ollut lainkaan halveksiva, kun hän puhutteli minua ja Xodaria. Ilmeisestikään hän ei enää hylkinyt entistä datoria yhtä paljon, nähtyään kuinka helposti suoriuduin voimakkaasta Thuridista.
Että hän piti minua suuremmassa arvossa kuin orjaa olisi oikeastaan saanut pitää, osoitti se, että hän koko loppumatkan aina asteli tai seisoi takanani paljastettu miekka kädessään.
Omeanin järvelle palatessamme ei tapahtunut mitään erikoista. Laskeuduimme alas samasta kaameasta hissiaukosta, josta olimme tulleet ylös. Sitten menimme vedenalaiseen ja painuimme syvällä olevaan tunneliin; sitten tunnelia myöten ja takaisin ylös lammikkoon, josta ensiksi olimme joutuneet Omeanista Issuksen temppeliin vievään ihmeelliseen käytävään.
Vedenalaisen saarelta meidät siirrettiin pienellä risteilijällä kaukaiselle Shadorille. Siellä oli meitä odottamassa pieni kivinen vankila ja puolisenkymmentä vartijaa. Muitta mutkitta meidät teljettiin koppiin. Yksi mustaihoinen avasi vankilan oven jykevällä avaimella, astuimme sisään, ovi sulkeutui jälkeemme ja lukko kirskahti. Tämä ääni herätti mielessäni taaskin saman kolkon toivottomuuden tunteen, joka oli vallannut minut Kultaisten kallioiden salaperäisessä kammiossa pyhien thernien puutarhojen alla.
Silloin oli kanssani Tars Tarkas, mutta nyt olin aivan yksin, ilman ystävän seuraa. Vaivuin miettimään suuren tharkilaisen ja hänen seuralaisensa kauniin Thuvia-neidon kohtaloa. Vaikkakin he olisivat ihmeen kautta pelastuneet ja päässeet turvaan jonkun ystävällisen kansan keskuuteen, niin mitäpä toiveita minulla oli avusta, jota tiesin heidän ilomielin kiiruhtavan voimiensa mukaan minulle antamaan.
Heillä ei voinut olla aavistustakaan olinpaikastani eikä kohtalostani, sillä yksikään barsoomilainen ei edes uneksinut tällaisesta paikasta. Eikä minua olisi vähääkään hyödyttänyt, vaikka he olisivatkin tunteneet vankilani aseman tarkoin, sillä kukapa voisi toivoakaan kykenevänsä tunkeutumaan tälle maanalaiselle järvelle, jota suojeli ensisyntyisten voimakas laivasto? Ei, asemani oli toivoton.
Niinpä kyllä, mutta parhaani sittenkin koettaisin. Nousin seisomaan ja pyyhkäisin pois mieleeni hiipivän epätoivon, joka oli vähällä saada minut valtoihinsa. Päättäen tutkia vankilaani aloin katsella ympärilleni.
Xodar istui pää painuksissa melkein keskellä huonetta olevalla matalalla kivipenkillä. Hän ei ollut virkkanut sanaakaan siitä asti kun Issus oli riistänyt häneltä arvon.