"Näit O-Main ruumiin, mutta mitä kuulit sellaista, mikä oli vieläkin pahempaa?" kuiskasi toinen.
"Näin O-Mai vainajan viruvan makuuhuoneensa lattialla toinen jalka sotkeutuneena vuoteensa silkki- ja turkisvaippoihin. Kuulin kammottavaa ulinaa ja hirveätä kirkumista."
"Eikö sinua peloita mennä sinne jälleen?" kyseltiin.
"Kuollut ei voi tehdä minulle pahaa", sanoi I-Gos. "Hän on maannut samalla tavoin viisituhatta vuotta. Eikä äänikään voi minua vahingoittaa. Kuulin sen kerran ja olen elossa — voin kuulla sen uudelleenkin. Se kajahti melkein viereltäni ollessani piilossa verhojen takana väijymässä Turan-orjaa, ennen kuin sieppasin häneltä naisen."
"I-Gos, sinä olet rohkea mies", kehui eräs päälliköistä.
"O-Tar nimitti minua 'höpiseväksi hupsuksi', ja olisin valmis uhmaamaan pahempiakin vaaroja kuin piileksimään O-Main kielletyissä kammioissa saadakseni tietää, etteikö hän käy O-Main huoneessa. Jos niin on, niin sitten O-Tar totisesti sortuu!"
Tuli yö, zodet vierivät ja lähestyi aika, jolloin Manatorin jeddakin O-Tarin oli lähdettävä O-Main huoneeseen etsimään Turan-orjaa. Meistä, jotka epäilemme pahansuopien henkien olemassaoloa, tuntunee hänen pelkonsa uskomattomalta, sillä hän oli voimakas mies, mainio miekkailija ja hyvän maineen saavuttanut taistelija. Mutta niin on asia, että Manatorin O-Tarin hermoja kalvoivat pelokkaat aavistukset, kun hän asteli palatsinsa käytäviä pitkin O-Main autioksi jätettyjä saleja kohti, ja seisoessaan vihdoin käsi tomuisesta käytävästä itse huoneistoon vievän oven rivalla hän oli melkein kauhun lamauttama. Hän oli tullut yksin kahdesta erinomaisesta syystä. Ensiksikään ei näin olisi ketään näkemässä hänen pelkoaan eikä hänen heikkouttaan, jos hänen rohkeutensa viimeisellä hetkellä pettäisi. Ja toinen syy oli se, että jos hän suorittaisi teon yksin tahi saisi uskotelluksi päälliköilleen tehneensä sen, hänen ansionsa olisi paljon suurempi kuin siinä tapauksessa, että hänellä olisi ollut mukanaan sotureita.
Mutta vaikka hän olikin lähtenyt yksin, oli hän huomannut, että häntä seurattiin, ja tiesi niin olevan sen tähden, ettei hänen väkensä luottanut hänen rohkeuteensa eikä hänen totuudenrakkauteensa. Hän ei uskonut löytävänsä Turania, orjaa. Eikä häntä erikoisesti haluttanutkaan tavata Turania, sillä vaikka O-Tar olikin mainio miekkailija ja urhea soturi ruumiillisessa ottelussa, oli hän nähnyt Turanin pitävän U-Doria leikkikalunaan eikä hänestä ollut ensinkään mieluista joutua mittelemään miekkojaan itseään etevämmän taistelijan kanssa.
Ja niin O-Tar seisoi käsi oven rivalla, peläten astua sisään, peläten olla astumatta. Mutta vihdoin häntä takaapäin pälyileväin omien soturien pelko voitti kauhun, jota hän tunsi ikivanhan oven takana väijyvää tuntematonta kohtaan, ja hän työnsi syrjään raskaan skeelpuisen oven ja meni sisälle.
Huoneessa vallitsi kolkko hiljaisuus, ja siellä oli vuosisatain tomun aiheuttama painostava tuntu. Sotureiltaan hän oli saanut tietää, mitä tietä hänen oli mentävä, ja niinpä hän pakotti vastahakoiset jalkansa astelemaan edessään olevan huoneen poikki, jossa jetanpelurit istuivat ikuisen pelinsä ääressä, ja saapui O-Main huoneeseen vievään lyhyeen käytävään. Paljas miekka vapisi hänen kädessään. Joka askeleella hän seisahtui kuuntelemaan, ja hänen saavuttuaan melkein kummitushuoneen ovelle hänen sydämensä lakkasi sykkimästä ja hiki kihosi hänen tahmeaksi käyneelle otsalleen, sillä sisältä kantautui hiljaista hengityksen ääntä hänen säikähtyneihin korviinsa. Silloin Manatorin O-Tar oli vähällä paeta nimetöntä kauhua, jota hän ei voinut nähdä, mutta jonka hän tiesi väijyvän itseään oven takana olevassa huoneessa. Toisaalta kuitenkin kannusti häntä omien soturiensa ja päällikköjensä vihan ja halveksumisen pelko. He riistäisivät häneltä vallan ja kaupanpäällisiksi surmaisivat hänet. Ei voinut olla epäilystäkään siitä, mikä kohtalo häntä odottaisi, jos hän pelon vallassa pakenisi O-Main huoneistosta. Hänen ainoa mahdollisuutensa oli senvuoksi uhitella tuntematonta mieluummin kuin tiettyä.