Kun Abdul Kamak oli poistunut näkyvistä pohjoiseen suuntaan, alkoi Baynesin vaivaloinen vaellus jälleen. Puolta tuntia myöhemmin hänet taas yllätti erehtymättömän selvä nelistäväin hevosten töminä. Tällä kertaa oli ratsastajia monta. Taaskin hän etsi piilopaikkaa, mutta kun hän sattui olemaan menossa aukeaman poikki, ei hänellä ollut paljoa tilaisuutta kätkeytyä. Hän pisti hitaaksi hölkäksi — mikäli heikontuneessa tilassaan kykeni; mutta se ei riittänyt saattamaan häntä turvaan, ja ennenkuin hän oli ehtinyt aukeaman toiselle laidalle, karautti joukko valkoviittaisia ratsastajia esille hänen takaansa.
Hänet huomatessaan he huusivat arabiankielellä, jota hän ei tietenkään ymmärtänyt, ja sitten he saartoivat hänet uhkaavina ja vihaisina. Heidän kysymyksensä olivat hänelle käsittämättömiä, eivätkä hekään kyenneet tulkitsemaan hänen englanninkieltänsä. Vihdoin, kun heidän kärsivällisyytensä kaiketikin oli lopussa, käski päällikkö kahden miehistään tarttua häneen, jonka tehtävän ne viipymättä suorittivatkin. He ottivat häneltä aseet ja käskivät hänen kiivetä yhden hevosen lautasille, minkä jälkeen kaksi häntä vartioimaan määrättyä miestä kääntyi ja ratsasti takaisin etelään, toisten jatkaessa Abdul Kamakin takaa-ajoa.
Kun Korak pääsi joen rannalle, josta saattoi nähdä Malbinin leirin, joutui hän ymmälle siitä, miten pääsisi ylitse. Hän erotti miehiä kävelemässä hökkelien ympärillä boman sisäpuolella; kaiketikin oli Hanson vielä siellä. Korak ei tiennyt, kuka Miriamin ryöstäjä oikein oli.
Kuinka hän pääsisi ylitse? Ei edes hän tohtinut uhmailla virran vaaroja — melkein varmaa kuolemaa. Hän mietti hetkisen, kääntyi sitten, riensi pois viidakkoon ja kirkaisi omituisen kimeästi ja läpitunkevasti. Silloin tällöin hän pysähtyi kuuntelemaan, ikäänkuin odottaen vastausta kaameaan kutsuunsa, ja tunkeutui sitten taas eteenpäin yhä kauemmaksi metsään.
Vihdoin palkittiin hänen kuuntelevat korvansa äänellä, jota ne kaipasivat — urosnorsun toitotuksella; ja vähää myöhemmin työntyi Korak puiden välitse Tantorin näkyville, joka seisoi kärsä kohotettuna ja vaaputellen isoja korviansa.
"Nopeasti, Tantor!" huusi apinamies, ja eläin heilahdutti hänet päälaellensa. "Riennä!" Ja mahtava paksunahkainen vyöryi viidakon läpi nuorukaisen ohjatessa sitä mätkimällä sen poskia paljailla kantapäillänsä.
Korak ohjasi isoa ratsuaan luoteeseen päin, kunnes saapuivat joen partaalle parin kilometrin päähän ruotsalaisen leiristä, millä kohdalla Korak tiesi olevan norsujen kahlauspaikan. Pysähdyttämättä ratsuansa ajoi apinamies sen heti virtaan, ja kärsä koholla porhalsi Tantor vakaasti toista rantaa kohti. Kerran hyökkäsi varomaton krokotiili sen kimppuun, mutta kiemurainen kärsä sukelsi vedenpinnan alle, tarttui matelijan keskiruumiiseen, kiskoi sen päivänvaloon ja paiskasi sadan jalan päähän alavirtaan. Ja niin pääsi Korak, istuen korkealla, turvallisesti ja kuivana virran vyöryjen yli toiselle rannalle.
Sitten liikkui Tantor takaisin etelää kohti varmasti ja hellittämättä, keinuvin askelin, väistämättä mitään muita esteitä kuin viidakon isoja puita. Toisinaan täytyi Korakin poistua sen leveältä päälaelta ja turvautua puihin yläpuolella, kun oksat liian läheltä haravoivat elefantin selkää. Mutta vihdoin he saapuivat sen ahon reunalle, jolla ruotsalaisheittiön leiri sijaitsi, eivätkä vieläkään epäröineet tai pysähtyneet. Portti oli leirin itäpuolella vastapäätä jokea. Tantor ja Korak tulivat pohjoisesta käsin. Sillä puolella ei ollut mitään porttia. Mutta mitäpä Tantor tai Korak porteista?
Apinamiehen lausuttua sanasen kohotti Tantor herkän kärsänsä korkealle orjantappuroiden yläpuolelle ja puhkaisi rinnallaan boman, astuen sen läpi kuin sitä ei olisi ollutkaan. Kymmenkunta hökkelien edessä kyyröttävää neekeriä kohotti katseensa kuullessaan melun, jota eläin lähestyessään aiheutti. Huudahtaen kauhusta ja hämmästyksestä ne hypähtivät äkkiä pystyyn ja pötkivät avonaista porttia kohti. Tantor aikoi seurata. Se vihasi ihmisiä ja luuli Korakin tulleen niitä ahdistamaan; mutta apinamies hillitsi sen ja ohjasi aukeaman keskelle pystytettyä isoa piikkokankaista telttaa kohti. Siellähän kaiketi olivat tyttö ja hänen ryöstäjänsä.
Malbin makasi riippumatossa suojakatoksen alla telttansa edustalla. Hänen haavansa kirvelivät kovasti, ja verenvuoto oli ollut runsas. Hän oli hyvin heikko. Hän vilkaisi kummastuneena ääntä kohti, kuullessaan miestensä parkunan, ja näki niiden juoksevan portille. Ja sitten vyöryi teltan nurkan takaa mahtava ruho: Tantor, iso urosnorsu, kohosi hänen eteensä. Malbinin palvelusneekeri, joka ei tuntenut isäntäänsä kohtaan kiintymystä eikä uskollisuutta, hätääntyi ja pötki tiehensä, heti kun näki vilahduksenkin eläimestä, joten Malbin jäi yksikseen ja avuttomaksi.