"Oliko hän sitten aviomiehenne?" kysyi toinen lopuksi.
Laisinkaan suuttumatta Miriam purskahti helskyvään nauruun.
"Aviomieheni!" huudahti hän. "Kuinka vanhaksi minua luulettekaan? Minä olen liian nuori miehelään. Sellaista en ollut koskaan ajatellut. Korak oli… hm…" ja nyt hänkin epäröi, sillä milloinkaan ennen hän ei ollut yrittänyt itselleen selittää heidän välillään vallinnutta suhdetta — "hm, Korak oli juuri Korak", ja jälleen hän purskahti raikkaaseen nauruun käsittäessään, kuinka valaiseva tämä hänen kuvauksensa oli.
Katsellessaan vieressään ratsastavaa tyttöä ja kuunnellessaan hänen sanojansa mies ei voinut uskoa, että hänen luonteessaan oli hitustakaan minkäänlaista turmelusta, mutta kuitenkin hän olisi mieluummin suonut, että neitonen ei ollut elänyt ehdottoman siveästi, sillä siinä tapauksessa hänen aikeensa ei ollut niinkään helppo; eikä hänen jalosukuisuutensa Morison ollut kokonaan vailla omaatuntoa.
Hän istui eräänä iltana Miriamin kanssa kuistilla toisten jo mentyä levolle. Aikaisemmin he olivat pelanneet tennistä — peliä, jossa hänen jalosukuisuutensa Morison esiintyi edukseen, kuten tosiaan useimmissa miesten urheiluissa. Nyt hän jutteli Miriamille Lontoosta ja Pariisista, tanssiaisista ja kemuista, ihmeellisistä naisista ja heidän ihmeellisistä puvuistaan, rikkaiden ja mahtavien iloista ja huvituksista. Morison oli täysin oppinut mestari viekkaasti vihjailevassa kerskumisessa. Hänen itsekkyytensä ei ollut koskaan räikeä tai väsyttävä — ei koskaan karkea, sillä karkeus oli alhaison tapaista, mitä hänen jalosukuisuutensa huolellisesti vältti, mutta hänen kuulijansa saama vaikutelma oli tarkoitettu sellaiseksi, että se ei suinkaan vähentänyt Baynesin suvun tai sen edustajan mainetta ja kunniaa.
Miriam innostui. Miehen tarinat olivat kuin keijukaissatuja pienelle viidakkoneidolle. Morison Baynes hahmoittui suureksi, ihmeelliseksi ja uhkeaksi hänen sielunsa silmissä. Tämä hieno mies lumosi hänet, ja kun Baynes lyhyen vaitiolon jälkeen siirrähti lähemmäksi häntä, tarttuen hänen käteensä, tunsi hän väristystä, jollaista saattaisi tuntea jumalaisen olennon kosketuksesta — pelonsekaisen riemun väristystä.
Herra Morison kuiskaili hänelle korvaan.
"Miriam!" sanoi hän, "pikku Miriamini! Saanenko nimittää sinua pikku
Miriamikseni?"
Tyttö käänsi kummastuneet silmänsä hänen kasvojaan kohti; mutta ne olivat varjossa. Hän vapisi, mutta ei vetäytynyt pois. Mies laski käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet lähemmäksi.
"Minä rakastan sinua!" kuiskasi hän.