Etäällä pohjoisessa seurasi suuri Bwana mustine sotureineen itsepintaisesti äsken keksimiään pakenevan safarin jälkiä, jotka viekoittelivat heidät yhä kauemmaksi pelastettavastaan, sillä välin kun rouva, joka oli rakastanut Miriamia kuin omaa lastansa, maatilalla odotteli levottomana ja suruissaan pelastusjoukon ja tytön palaamista, sillä hän oli varma, että hänen voittamaton herransa ja puolisonsa toisi Miriamin tullessaan takaisin.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Pako leiristä
Miriamin ponnistellessa Malbinin kanssa, kädet kytkettyinä kylkiä vasten miehen jäntevässä puristuksessa, sammui toivo hänen sydämestään. Hän ei äännähtänyt sanaakaan, sillä hän käsitti, ettei ollut ketään, joka tulisi häntä auttamaan, ja jo aikaisemman elämänsäkin kokemuksista tiesi viidakon kasvatti, kuinka turhia avunhuudot olivat sikäläisessä villissä maailmassa.
Mutta kun hän näin taisteli vapautuakseen, joutui toinen käsi koskettamaan Malbinin revolverin perää, aseen riippuessa tupessa hänen lanteellaan. Verkalleen laahasi mies häntä huopapeitteitä kohti, ja verkalleen kiertyivät tytön sormet halutun kapineen ympäri ja vetivät sen kotelosta.
Silloin, Malbinin seisoessa sekasotkuisen peitekasan syrjässä, lakkasi Miriam — äkkiä ja hätyyttäjän sitä odottamatta — vetäytymästä poispäin hänestä ja paiskautui yhtä nopeasti koko voimallaan häntä vasten, niin että Malbin retkahti taaksepäin, kompastui vuodepahaiseen ja lensi selälleen. Vaistomaisesti ponnahti hänen kätensä tukemaan, ja samassa silmänräpäyksessä ojensi Miriam revolverin hänen rintaansa vasten ja veti liipaisimesta.
Mutta hana napsahti tuloksetta tyhjään patruunaan, ja Malbin oli jälleen pystyssä tavoittaen tyttöä. Hetkiseksi tämä vältti hänet ja juoksi teltan aukkoa kohti; mutta juuri ovensuussa laskeutui raskas käsi hänen olalleen ja kiskoi häntä takaisin. Kääntyen Malbiniin päin raivokkaana kuin haavoitettu naarasleijona Miriam tarttui revolverin pitkään piippuun, heilautti asetta korkealla ilmassa ja mätkäisi sillä miestä vasten naamaa.
Tuskasta ja raivosta kiroten Malbin horjahti taaksepäin, hänen kätensä irtautuivat tytöstä, ja hän vaipui tajutonna maahan. Katsomatta häneen sen enempää Miriam pakeni ulkoilmaan. Muutamat neekerit näkivät hänet ja yrittivät ehkäistä hänen pakoansa, mutta tyhjällä aseellaan uhaten hän piti heitä loitolla. Ja niin hän pääsi ympäröivän boman toiselle puolen ja katosi viidakkoon etelää kohti.
Pienenä manganina oppimilleen kiipeämisvaistoille uskollisena Miriam riensi suoraa päätä puun oksille, ja siellä hän riisui ratsastushameensa, kenkänsä ja sukkansa, sillä hän tiesi, että hänellä oli edessään pitkä pakoretki, jolla nämä vaatekappaleet olisivat liian haitalliset. Lyhyet ratsastushousut ja tiukka nuttu saisivat suojata kylmää ja okaita vastaan, eivätkä ne ehkäisisi kovin paljon hänen liikkeitänsä; mutta hame ja kengät olivat puissa kiipeillessä mahdottomat.
Hän ei ollut ehtinyt pitkälle, ennenkuin alkoi käsittää, kuinka vähän toiveita hänellä saattoi olla eloonjäämisestä ilman puolustusneuvoja tai pyydystysasetta. Miksei hän ollut huomannut riuhtaista patruunavyötä Malbinilta ennenkuin lähti hänen teltastaan? Jos olisi ollut luoteja revolveriin, olisi hän kaiketi voinut ampua pieniä riistaeläimiä ja suojella itseänsä kaikilta muilta, paitsi kaikkein julmimmilta vihollisilta, jotka ahdistaisivat häntä matkalla Bwanan ja My Dearin "kotilieden" ääreen.