Äkkiä erottivat apinamiehen tarkat korvat petojen kiljunnan seasta lapsen tuskaista valitusta. Enää ei Tarzan empinyt. Hän sysäsi oven syrjään ja syöksyi pimeään aukkoon. Käytävä oli ahdas ja pimeä; mutta apinamies oli kauan käyttänyt silmiään viidakon sysimustina öinä, ja se oli antanut hänelle hieman samanlaista kykyä nähdä pimeässä kuin on niillä villeillä eläimillä, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä lapsuudestaan asti.
Hän liikkui ripeästi, mutta varovasti, sillä käytävä oli pimeä, outo ja koukerteleva. Edetessään hän kuuli yhä selvemmin hyenojen kiukkuisia ärähdyksiä ja raapimista. Lapsen valitus kävi yhä äänekkäämmäksi, ja Tarzan tunsi sen pienen neekeripojan äänen, jota hän kerran oli koettanut ottaa balukseen.
Apinamies eteni lainkaan hätäilemättä. Hän oli siksi tottunut viidakkoelämän kokemuksiin, ettei häneen kovinkaan suuresti vaikuttanut tutunkaan henkilön kuolema; mutta taisteluhalu kannusti häntä. Sydämestään hän oli villipeto, ja hänen pedonsydämensä sykähteli rajusti läheisen ottelun tuottamasta jännityksestä.
Vuoren sisällä olevassa kallioseinäisessä kammiossa kyyrötteli pikku Taibo painautuneena seinää vasten niin kauaksi nälän raivostuttamista pedoista kuin suinkin voi. Hän näki ristikon myötäävän hyenojen raapiessa sitä rajusti. Hän tiesi, että muutamien minuuttien kuluttua hänen nuori henkensä sammuisi noiden inhoittavien otusten kauheiden, keltaisten hampaiden raadellessa hänen ruumistaan.
Jäntevien petojen sysäyksistä notkui ristikko sisäänpäin, kunnes se vihdoin rysähtäen kaatui ja hyenoille avautui tie pojan kimppuun. Taibo loi niihin säikähtyneen katseen, sulki sitten silmänsä ja painoi kädet kasvoilleen, nyyhkyttäen surkeasti.
Hyenat pysähtyivät hetkiseksi; varovaisuus ja pelko pidättivät niitä karkaamasta saaliinsa kimppuun. Ne seisoivat tähyillen poikaa; sitten ne alkoivat hitaasti ja äänettömästi ryömiä kyyrysillään häntä kohti. Juuri silloin saapui Tarzan, livahtaen kammioon nopeasti ja meluttomasti, mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, etteivät herkkäkorvaiset pedot olisi huomanneet hänen tuloaan. Äkillisesti muristen ne kääntyivät Taibosta apinamiestä vastaan, kun tämä hymyhuulin syöksyi niiden kimppuun. Hetkisen koetti toinen eläin pitää puoliaan; mutta apinamies ei viitsinyt edes paljastaa metsästyspuukkoaan halveksittua Dangoa vastaan. Hän tarttui sen törröttäviin niskakarvoihin, juuri kun se yritti pujahtaa hänen ohitseen, ja sinkautti sen luolan poikki toverinsa jälkeen, joka jo luikki käytävään rientäen pakoon.
Sitten Tarzan nosti Taibon lattialta, ja kun lapsi tunsi ihossaan hyenojen käpälien ja hampaiden sijasta ihmiskäsien kosketuksen, aukaisi hän hämmästyneenä ja epäillen silmänsä. Kun hänen katseensa osui Tarzaniin, pääsi hänen huuliltaan riemuisa nyyhkytys ja hän kiersi kätensä pelastajansa ympärille, ikäänkuin ei tämä valkea paha henki olisikaan ollut viidakon pelätyin olento.
Kun Tarzan tuli luolan suulle, ei hyenoja ollut missään näkyvissä, ja annettuaan Taibon sammuttaa janonsa läheisyydessä kumpuavasta lähteestä hän nosti pojan selkäänsä ja lähti nopeasti juosten viidakkoon, tahtoen mahdollisimman pian tyynnyttää valittavan Momajan, sillä hän oli aivan oikein arvannut, että naisen voivotusten syy oli balun poissaolo.
* * * * *
"Hän ei ole kuolleena joen pohjalla", kiljaisi Bukawai. "Mitä tietää tämä mies taikojen tekemisestä? Bukawai näkee Momajan pojan. Hän on kaukana ja yksin uhkaavassa vaarassa. Kiirehtikää tuomaan kymmenen lihavaa vuohta, sillä —"