»Ei se siitä johdu», vastasi tyttö hitaasti. »Se oli hyvin rohkea, ihmeellinen teko. Ajattelen herra Mallorya. Oi, Billy! Kuinka saatoitte menetellä niin?»
Mies painoi päänsä kumaraan.
»Älkää, älkää!» hän rukoili. »Teidän tähtenne olisin valmis antamaan henkeni saadakseni hänet takaisin. Nyt tiedän, että rakastitte häntä, ja olen parhaani mukaan koettanut sovittaa rikostani häntä kohtaan, samoin kuin koetin olla rehti Theriereä kohtaan huomattuani hänen rakastavan teitä ja aikovan olla teille hyvä ja vilpitön. Hän oli teidän laatuisenne, ja toivoin auttamalla häntä saavuttamaan teidät omakseen voivani saada anteeksi sen, mitä tein Mallorylle.
— Nyt käsitän, ettei mikään voi koskaan pyyhkiä pois sitä tekoa. Minun on koko elämäni kaduttava sitä, koska te olette opettanut minut ymmärtämään, kuinka raa’asti ja raukkamaisesti menettelin. Jos ei teitä olisi, niin olisin aina ylpeillyt siitä — mutta te ja Theriere olette opettaneet minut näkemään kaikki toisessa valossa kuin ennen näin.
— En ole siitä pahoillani — olen siitä iloissani, sillä jos omantunnontuskat ovat osana rangaistuksestani, niin otan ne riemumielin vastaan ja kiitän kohtaloa, joka antaa minulle edes vähän sitä, mitä olen ansainnut. Mutta, neiti Harding, älkää enää katsoko minuun tuolla tavoin, sitä rukoilen — sitä en jaksa kestää teiltä!»
Ensimmäisen kerran Billy nyt aukaisi Barbaralle sydämensä näin peittelemättä, ja se koski tyttöön enemmän kuin hän olisi tahtonut myöntää.
»Olisi typerää väittää, etten voi milloinkaan unohtaa tätä hirveätä tapahtumaa», selitti tyttö, »mutta minusta ikäänkuin tuntuu, että se mies, joka teki sen, on kokonaan toinen kuin se, joka viimeksi kuluneina viikkoina on ollut niin uljas ja käyttäytynyt minua kohtaan niin ritarillisesti.»
»Mutta minä sen kuitenkin tein», intti Billy, »siitä ei päästä mihinkään. Se pysyy teidän muistissanne, joten ette voi koskaan ajatella herra Mallorya samalla ajattelematta sitä petoa, joka hänet murhasi — hyvä Jumala! ja minä pidin sitä reippaana miehen työnä!
— Mutta teillä ei ole aavistustakaan, miten minut kasvatettiin, neiti Harding», hän jatkoi. »Eipä silti, että tekoni olisi sen vuoksi annettava anteeksi; mutta kun sen tuntee, niin pitää melkein ihmeenä, että olen voinut edes yrittää olla siivo ja säädyllinen. En ole ikinäni hyvin tuntenut ainoatakaan muullaista ihmistä kuin varkaita, näpistelijöitä ja murhamiehiä — ja kaikki he olivat eläimiä, kukin omalla tavallaan, mutta paljoa pahempia kuin mykät luontokappaleet.
— En ollut yhtä ovela kuin useimmat heistä, joten minun oli turvauduttava raakaan voimaani, ja sen teinkin; mutta hyvä Jumala, millä tavalla! Rehellisen tappelun käsitys» — hän nauroi sille ajatukselle — »oli minulle tuiki tuntematon. Jos olisin sitä koettanut, niin hyvin pian olisin kellistynyt. Ei kukaan tapellut rehellisesti minun sakissani eikä missään muussakaan sakissa, johon milloinkaan osuin. Miehen tappaminen oli kunnia, ja jos se tehtiin potkaisemalla hänet kuoliaaksi, kun hän oli tajuton, ei se lainkaan himmentänyt sankariteon kunnianhohdetta — teko sellaisenaan oli kaikki kaikessa, tekemistapa ei merkinnyt mitään.