Hän istui silmät luotuina lattiaan ja ajatukset tuhansien kilometrien päässä laajan Tyynenmeren toisella puolen, pienellä, rajujen tyrskyjen ympäröimällä saarella.
Ja kaupungin toisella laidalla istui toinen henkilö sama sanomalehti kädessään. Barbara Harding silmäili urheilupalstoja, etsien naisten eilisen golfkilpailun tuloksia. Mutta äkkiä hänen katseensa kiintyi kookkaan miehen kuvaan, ja häneltä unohtuivat kilpailut ja niiden tulokset.
Nopeasti hän tarkasteli otsakkeita ja tekstiä, kunnes hän löysi nimen »merimies Byrne!»
Niin, hän se varmastikin oli! Ahnaasti Barbara yhä uudelleen luki kaikki, mitä Billystä oli kirjoitettu. Niin, hän, Barbara Harding, ylimysperheen vesa, korkeimpiin piireihin kuuluva tyttö, luki moneen kertaan raa'an nyrkkeilykilpailun selostukset.
Puolta tuntia myöhemmin saapui professori Cassidyn nyrkkeilylaitokseen lähettipoika, joka tapasi merimies Byrnen ihailevan tungoksen keskeltä. Katseltuaan palvovin silmin uutta sankariaan kiireestä kantapäähän nuorukainen ojensi Byrnelle kirjeen.
Hän seisoi paikallaan, tuijottaen raskaan sarjan nyrkkeilijään, kunnes tämä oli lukenut sen.
»Tuleeko vastausta?» hän tiedusti sitten.
»Ei tule», vastasi Byrne; »vien sen itse.» Ja hän pisti kunnioituksen valtaaman pojan käteen dollarin.
Tunnin kuluttua Billy Byrne asteli Anthony Hardingin New Yorkissa olevan talon ovelle vieviä leveitä, valkeita portaita. Palvelija, joka tuli avaamaan hänen soitettuaan ovikelloa, silmäili häntä epäluuloisesti, sillä Billy Byrne oli yhäti puettu kuten vapaa-aikaansa viettävä kuorma-ajurin renki. Hänellä ei ollut käyntikorttia.
»Ilmoittakaa neiti Hardingille, että herra Byrne on saapunut», käski hän.