Barbara juoksi vikkelästi lattian poikki ovelle, pitäen pitkää miekkaa molemmin käsin koholla päänsä päällä.
Nainen koputti uudelleen, tällä kertaa paljon kovemmin, ja huusi äänekkäämmin Oda Yorimotoa ulos.
Tyttö oli säikähdyksissään. Mitä hänen oli tehtävä? Jos hän saisi vain vähän aikaa, niin hänen kenties onnistuisi laajentaa ikkunaa kylliksi päästäkseen pakenemaan metsään, mutta ovea kolisteleva nainen ei ilmeisestikään aikonut tyytyä jäämään ilman vastausta.
Äkkiä sai Barbara mielijohteen. Sen onnistumisesta oli perin vähän toiveita, mutta koettaa kannatti hyvin.
»St!» sihahti hän ovenraosta. »Oda Yorimoto nukkuu. Hän tahtoo, ettei häntä häiritä.»
Hetkisen oli oven takana hiljaista. Sitten nainen murahti ja poistui, jupisten jotakin itsekseen.
Tytöltä pääsi syvä helpotuksen huokaus — hän oli saanut vielä hiukan armonaikaa ennen kuolemaansa.
Hän palasi ikkunan ääreen ja alkoi lyhyellä miekalla suurentaa aukkoa päästäkseen siitä lävitse. Työ kävi pakostakin hitaasti, koska ei saanut syntyä melua.
Hänen uurastettuaan tunnin verran keskeytti hänet taaskin ovelta kuuluva naputus. Tällä kertaa siellä oli mies.
»Oda Yorimoto nukkuu vielä», kuiskutti tyttö. »Menkää tiehenne älkääkä häiritkö häntä! Hän suuttuu kovasti, jos herätätte hänet.»