Sanders, joka ei koskaan kuluttanut matkaa hukkaan, pysähtyi tunniksi jokaiseen kylään, toimitti asioita, jotka vaativat hänen ratkaisuaan (eräässä oli paha murhapalaver, johon hänen oli myöhemmin käytävä uudestaan käsiksi), ja toisen päivän aamuna hän saapui baptistilähetysasemalle.
Täällä häntä odotti aivan toisenlainen mies. Pieni olento, hyvin tärkeä, niin kuin pienet joskus ovat, hyväksyi mielellään herran nimen ja »ei aivan».
Joskus tapaa ihmisiä, jotka ovat »ei aivan» kaikissa suhteissa, mutta kummallista kyllä, enimmät heistä tavataan eräässä ulkolähetyssaarnaajien luokassa. Herra varjelkoon minua puhumasta kuitenkaan pahaa niistä, jotka uhraavat terveytensä ja elämänsä täyttäessään velvollisuuttaan ja uskonsa kutsumusta.
Hra Haggins, baptistilähetysaseman johtaja, oli kuitenkin »ei aivan».
Hän oli ollut lontoolainen katusaarnaaja, hanakka kunnialle ja kiivas hallituksen vastustaja, kuuluipa hallitukseen minkä puolueen miehiä hyvänsä. Sanders edusti hallitusta ja tunnettiin yleisesti kylmäkiskoiseksi Sanaa ja sen julistajia kohtaan. Hän pieksi ihmisiä, hirtti eräitä suorasukaisesti vähäisin tutkimuksin, ja hra Hagginsin edeltäjä oli kertonut hänen myöskin harjoittaneen julmuuksia. Se oli maksanut baptistilähetykselle, joka oli saattanut tarinan julkisuuteen, tuhannen puntaa, ja vaikkakin hra Haggins kirjoitti Sandersista kauheita asioita heidän julkaisuunsa, niin sen toimittaja ei kuitenkaan julkaissut niitä.
— Hauskaa tavata teidät, hra Sanders, sanoi lähetyssaarnaaja Sandersin astuessa maihin, — paristakin syystä halusin tavata teitä. Erityisesti halusin keskustella teidän julmuudestanne minun alkuasukasevankelistaani Balibia kohtaan…
— Vai niin, sanoi Sanders lyhyesti. — Teidän evankelistanne huvittelihe vapaina hetkinään eräiden akasavalaisten naisten kanssa.
— Se ei ole totta, sanoi hra Haggins ponnekkaasti. Sanders katsoi häneen terävästi.
— Jos sanotte minua valehtelijaksi, sanoi hän, — niin minä…
Hän pidättäytyi.