Sir Harry Coleby, K.C.M.G., asui mahtavassa valkeassa palatsissa rannikkokaupungissa, jonka nimi on teille varmaankin jo tuttu. Palatsi sijaitsi laajan kukkulan rinteellä, ja sen alapuolella oli leveäkatuinen kaupunki, jonka pääasiallisimman väestön muodostivat sysimustat neekerit, jotka puhuivat englantia ja herroittelivat toisiaan.
Sir Harry oli lihava, valkohiuksinen, harjasviiksinen ja punakkanaamainen. Hän sanoi itseään »mieheksi paikalla», se oli hänen omituisuutensa.
Hänen työskentelynsä oli kuin moottorin työskentelyä, sarja räjähdyksiä. Hän räjähti liikarasitetulle sihteerilleen, hän räjähti upseereille; hän räjähti kaikelle ja jokaiselle, joka vain joutui kosketuksiin hänen kanssaan.
Hän kirosi ihmisten silmiä niin perinpohjaisesti ja raivokkaasti, että olisi luullut jonkun hänen läheisen sukulaisensa antautuneen silmälääkärin alalle ja hänen koettavan auttaa tätä.
Kieltämätön tosiasia oli, että vaikka hän oli ollut rannikolla vasta kuusi kuukautta, niin häntä vihasivat kaikki.
Isisin komissaari Sanders, Kru-joen hra komissaari de la Court, lukuisat alakomissaarit, tarkastajat ja upseerit, jotka asuivat enimmäkseen yksikseen kapealla ja kuumalla rantakaistaleella, ajattelivat päivittäin häntä ja iloitsivat suuresti lukiessaan uutisen — se oli eräässä merkityksettömässä Lagosin lehdessä —, että Hänen Ylhäisyytensä piti ilmastoa kovin rasittavana.
Sir Harry tuli eräänä päivänä virastoonsa — se tapahtui kuvernöörin talossa pidetyn virallisen illallisen jälkeen, ja hän oli hieman hilpeä — ja tapasi Sandersin viimeisen verotusasiaa koskevan kirjeen.
— Hitto soikoon, jos tuo lurjus vielä kiusaa minua, niin passitan hänet kotiin, hän raivosi ja ryhtyi jatkamaan jumalallista riitaa Sandersin kanssa.
— Sanokaa hänelle…, karjui hän lyöden nyrkkiä pöytään.
— Anteeksi, että keskeytän, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi sihteeri, — mutta eikö meidän olisi syytä ilmoittaa siirtomaaminsteriöön tästä muutoksesta…