Hän kuuli veljensä menestyksestä, ja kerran, huolimatta Sandersin käskyistä, Suuren kuninkaan pääministerin maalattu kanootti tuli komeasti jokea myötävirtaan, tuoden lahjoja köyhälle veljelle.
Sanders kuuli tästä ollessaan tarkastusmatkalla ja meni katsomaan
Mkairia.
— Herra, niin on asia, sanoi mies alakuloisesti. — Suuret lahjat sain veljeltäni, joka on orja. Suolaa ja viljaa ja keihäänkärkiä hän lähetti minulle.
Sanders katsoi ympärilleen ja näki köyhän pellon, jonka mies oli muokannut.
— Ja kuitenkaan, Mkairi, sanoi hän, — tämä ei ole rikkaan miehen puutarha, enkä näe sinulla hienoja vaatteita enkä vaimoja, joita saat suolalla.
— Herra, sanoi mies, — lähetin lahjat takaisin, sillä sydäntäni särkee se, että veljeni on orja ja minä olen vapaa; ja antaisin elämäni voidakseni maksaa hänen hintansa.
Hän kertoi Sandersille lähettäneensä miehen kysymään, mikä hinta oli, ja Sanders sattui olemaan itse paikalla, kun Suuri kuningas huvikseen lähetti sanan, että hinta oli kymmenentuhatta matakoa — matako oli messinkiputki.
Seitsemän vuotta — pitkiä, piinallisia, kärsimyksentäyteisiä, vaivalloisia vuosia — Mkairi muokkasi maataan, myi ja osti, antoi myöten ja tinki, kunnes hänellä oli kymmenentuhatta matakoa. Nämä hän pani kanoottiinsa ja meni sen maan rajoille, jossa Suuri kuningas hallitsi, ja tuli siten veljensä ja veljensä herran eteen.
Suuri kuningas nauroi, mutta veli ei nauranut, sillä hän kiukustui veljensä yksinkertaisuudesta.
— Mene takaisin putkinesi, sanoi hän. Hän istui suurenmoisessa majassaan ympärillään nauravat vaimot ja orjat. — Ota putkesi, Mkairi veljeni, ja tiedä, että on parempi olla orja kuninkaan majassa kuin vapaa mies, joka tonkii peltoja.