Hänen vaatteensa olivat tahrautuneet ja rikkonaiset, hänellä oli jalassaan kömpelöt sandaalit, ja aurinkohattu ei ollut enää lähimainkaan valkea, mutta hyvin kuhmuinen.
Hän oli oppinut jotakin ja tervehti Sandersia sujuvasti bomongoksi.
– Tšasi o! sanoi hän katkerasti nauraen astuessaan kanootista, ja se sana merkitsi loppua eräässä joen murteessa.
— Niinkö hullusti? kysyi Sanders.
– Melkein, vastasi toinen, — en ole kauppamies, hra Sanders, olen synnynnäinen ihmisystävä.
Hän nauroi jälleen, ja Sanders hymyili myötätuntoisesti.
— Olen nähnyt elämää, sanoi hän, — mutta siitä ei saa osinkoja.
Sanders vei hänet asuntoonsa ja löysi hänelle jotenkuten sopivan puvun.
– Koetan vielä kerran, sanoi Jordon, — sitten muutan muille markkinoille.
Hänelle oli kirjeitä — todellisen rakkauden ja kärsivällisyyden kirjeitä. Kirjeitä, jotka olivat täynnä urhoollisia valheita — mutta liian läpinäkyviä, jotta ne olisivat saaneet ketään uskomaan.