Hän pidättäytyi.
— Hyvä…? uteli Hamilton.
— Hyvä — hyvä tällaiseen elämään, sammalsi Sanders lämpimänä ylt'yleensä.
Hän nousi äkkiä.
— Minun on kirjoitettava muutamia kirjeitä, virkahti hän ja lähti nopeasti.
Ja Hamilton, joka katseli asuntoonsa kiirehtivää valkeata miestä, pudisti päätään surullisesti.
Sanders ei kirjoittanut kirjeitä. Hän aloitti monta, repi ne ja pani palaset taskuunsa. Hän istui ajatellen, kunnes palvelija tuli tuomaan valoa huoneisiin. Hän tuskin maistoi päivällistä, ja lopun iltaa hän vietti kuistilla tuijottaen pimeyteen, mietiskellen toivon ja hämmennyksen vaiheilla. Läheisessä kylässä olivat vihkiäismenot käynnissä, ja sieltä kuuluva rummun ääni soveltui hänen ajatuksiinsa.
Ei seuraavakaan päivä vienyt häntä lähemmäksi ratkaisua, eikä seuraava eikä sitäkään seuraava.
Tyttö oli liian hyvä hänelle — hän ei voisi pyytää tyttöä elämään kanssaan maassa, jossa kukaan ei tietänyt, mitä päivä toi mukanaan — maassa, joka oli täynnä tropiikin tauteja ja ihmissyöjiä, joiden suhde häneen saattoi muuttua minä päivänä tahansa. Sitä ei olisi sovelias kysyä — ja kuitenkin oli tyttö sanonut rakastavansa maata; hän rupesi jo ymmärtämään kansaa. Ja kesän kuumina kuukausina hän voisi matkustaa kotiin; Sanders ottaisi lomaa siksi ajaksi.
Miehen tulisi olla naimisissa; ja hänelle karttui vuosia — lähes neljäkymmentä.