— Dakarilaiset ovat koiria, sanoi hän tarinoitsija-ammattilaisen laulavalla äänellä. — Eräs mies, joka oli äitini serkku, varasti talostani kaksikymmentä douroa ja palasi Dakariin rannikkolaivalla, ennen kuin ehdin tavoittaa ja piestä hänet. Toivon, että hänet on tapettu ja hänen perheensä myöskin. Bismallah. Jumala on hyvä.
Sanders kuunteli, sillä hän tiesi tangerilaisten olevan puheliaita.
Mies jatkoi. — En välitä, olipa mies Alin tai Sulin sukua. Molemmissa on varkaita.
— Miksi tulit tänne? kysyi Sanders.
— Tunsin kerran miehen, joka istui suuressa sokissa. (Sanders antoi hänen kertoa tarinansa omalla tavallaan.) Ja kaikki maan asukkaat, jotka toivat kasviksia ja sysiä torille, suutelivat hänen dzellabinsa lievettä ja antoivat hänelle lantin. Hän oli vanha, valkopartainen mies ja istui rukousnauha sylissään lukien Koraanin suria. Tangerissa ei ollut ketään, joka ei olisi suudellut hänen dzellabiaan ja antanut hänelle viittä senttimoa, paitsi minä. Kun kaukaisten kylien ihmiset tulivat, oli tapanani mennä erääseen paikkaan lähelle hänen pienen valkean talonsa ovea ja katsella hänelle tulevaa rahavirtaa. Päivänä muutamana, kun aurinko oli hyvin kuuma ja minä olin viipynyt kauan sen jälkeen, kun viimeinen vieras jo oli mennyt, hadsi kutsui minut luokseen ja minä istuuduin maahan hänen eteensä. Hän katsoi minuun mitään puhumatta, siveli vain hitaasti valkeata partaansa. Pitkän aikaa hän istui siten silmät tutkien minun sieluani. »Poikani», sanoi hän viimein, »mikä on sinun nimesi?» »Abdul as Israel», minä vastasin. »Abdul», hän sanoi, »monet tuovat minulle lahjoja, mutta sinä et milloinkaan». »Jumalan ja Hänen Profeettansa kautta», vannoin minä, »olen köyhä mies, joka usein kärsin; minulla ei ole ystäviä». »Mitä minulle puhut, on valhetta», sanoi pyhä mies, sitten hän taas oli vaiti. Viimein hän puhui. »Rukoiletko, Abdul?» kysyi hän. »Neljästi päivässä», minä vastasin. »Rukoilet neljästi päivässä, mutta joka päivä uudessa paikassa», ja hän viittasi kädellään näin.
Abdul Asrael vei kätensä hitaasti silmiensä ohi.
Sanders oli huvittunut. Hän tiesi, että maurilaiset olivat synnynnäisiä tarinoitsijoita ja ihmetteli.
— No? kysyi hän.
Mies piti merkitsevän tauon.
— No, ylistetty ja kunnioitettu herra, sanoi hän, — siitä päivästä olen kulkenut läpi maailman rukoillen uusissa paikoissa, sillä pyhä mies kirosi minut, kun valehtelin hänelle, ja jokin sisimmässäni pakottaa minua. Ja nyt, herra olen kulkenut Damarasta Mogadoriin, Mogadorista Egyptiin ja Egyptistä Zanzibariin.