— Miksi jätitte ne, oi kollikissani isä? ärisi Sanders raivoissaan.
— Arabialainen sanoi meille, sanoi päämies, — ja me teimme, mikä oli meille parasta.
Sanders nojautui laivan kaiteeseen ja puhui miehelle.
Ne eivät olleet ystävyyden eivätkä hyväilyn sanoja, eivät toivon tai lohdutuksenkaan sanoja. Sanders otti metsän ja joen vertauskuvikseen. Hän kertoi päämiehelle koko hänen elämänsä ja hänen tilansa kuoleman jälkeen. Hän viittasi miehen tapoihin, siveyteen ja sukulaisiin. Hän puhui tunteikkaasti hänen päästään, jaloistaan ja ruumillisista avuistaan, ja uteliaat hausat sulloutuivat lähemmäksi ja lähemmäksi, jottei vain yksikään sana menisi heidän kuulemattaan.
— Ja nyt, sanoi Sanders lopuksi, — kutsun kaikki miehet todistamaan, että sinä ja kansasi olette busmanneja.
— O ko! sanoivat kauhistuneet kyläläiset, jotka olivat tulleet rannalle päällikkönsä kintereillä, sillä »busmanni» on suurin herjaus.
— Busmanneja, kertasi Sanders ivallisesti, kun laiva ajautui rannalta, — juurensyöjiä, jotka puhutte marakattien kanssa niiden omalla kielellä…
Hän jätti kyläläiset sangen alakuloisiksi.
Ensin hän meni joen poikki Fesembiniin.
Kyllä, päällikkö oli nähnyt arabialaisen, olipa vuokrannut hänelle kaksi suurta kanoottiakin ja kuusi soutajaa kumpaankin.