— Mihin käyvät nuoret miehet voimissaan, mutisi hän lapsellisesti, — pienten paholaisten maahan? Kuka johtaa heidät takaisin naistensa luo? Ei kukaan, sillä paholaiset eksyttävät heidät, avaavat uusia teitä ja sulkevat entisiä, O, ko, ko!
Hän vikisi säälitellen.
— Isä, sanoi Elebi, heiluttaen kädessään punaista kangaskappaletta, — tämä on valkean miehen taika; me palaamme samaa tietä kuin tulimmekin.
Silloin mies alkoi kirota ja sinkautti tuhat kuolemaa, ja Elebin seuralaiset peräytyivät kauhistuneina.
— Olet elänyt liian kauan, sanoi Elebi hiljaa ja pisti keihäänsä vanhuksen niskan läpi.
* * * * *
He löysivät norsunluun kuljettuaan kaksi päivää tappopaikalta. Se oli haudattu kumpuun, jonka päällä kasvoi tiheä ruohikko, ja siinä oli tavaraa meikäläisen laskun mukaan miljoonan arvosta.
— Mennään takaisin ja noudetaan kantajia, sanoi Elebi, — ja viedään mukanamme niin monta hammasta kuin jaksamme kantaa.
Kahta tuntia myöhemmin seurue aloitti paluumatkansa seuraten polkua, jolla joka viidensadan askelen päässä oli punainen kankaanpala.
Heillä oli valittavanaan monta polkua, polkuja sellaisia, jotka näyttivät ihmiskäden tekemiltä, ja Elebi oli iloinen turvattuaan paluutien.