— Se on leikkiä, sanoi Sanders; mutta eläissään hän ei ollut nähnyt sellaista leikkiä. Uutinen toisensa jälkeen tämän uuden päällikön hullutuksista tuli hänen korviinsa. Joskus hän vei ochorilaiset yöllä ulos ja opetti heille sellaisia asioita, joista he eivät ennen olleet tietäneet mitään. Siten hän opetti heille, millä tavalla heidän piti ottaa vuohi niin, ettei se voinut huutaa. Ja myös sen, miten he voivat ryömiä vatsallaan tuuma tuumalta aikaansaamatta mitään ääniä. Ochorilaiset tekivät kaiken tämän muristen ääneensä vääryyttä ja ankaraa työtä vastaan.
— Minä repeän, ennen kuin ymmärrän tätä! sanoi Sanders rypistäen kulmiaan, kun viimeiset tiedot tulivat. — Joillekuille muille se olisi sodan merkki, mutta ochorilaiset!
Huolimatta käsityksistään ochorilaisten sotakuntoisuudesta hän piti hausansa valmiina.
Mutta sotaa ei tullut. Sen sijaan akasavalaiset valittivat, että »metsässä oli paljon leopardeja».
Leopardeista ei haittaa, ajatteli Sanders, ja akasavalaiset olivatkin kyllin hyviä metsästäjiä lopettaakseen tämän jupakan ilman apua. Seuraava tieto oli hälyttävä. Kahdessa viikossa nämä leopardit olivat vieneet kuusikymmentä vuohta, kaksikymmentä säkkiä suolaa ja paljon norsunhampaita.
Leopardit syövät vuohia, ja ehkäpä on hienostuneita leopardeja, jotka eivät syö vuohia suolatta, mutta leopardit eivät vie norsunhampaita edes hammastikuikseen. Sanders kiiruhti niin ollen jokea vastavirtaan, koska pikkuasiat ovat tärkeitä seudulla, jossa ihmiset pureksivat hyttystä, mutta nielevät kokonaisen karavaanin.
— Herra, se on totta, sanoi Akasavan päällikkö hieman järkyttyneenä. — Nämä vuohet katoavat yö yöltä, vaikka me vartioimme niitä, samoin suola ja norsunluu, koska me emme niitä vartioineet.
— Mutta leopardit eivät vie näitä esineitä, sanoi Sanders vihaisena. —
Ne ovat varkaita.
Päällikön ällistys oli suuri.
— Kuka voisi varastaa? hän kysyi. — Ngombi on kaukana, samoin Isisi.
Ochorilaiset ovat hulluja ja pelkureita.