Toinen pudisti päätään väsyneesti. Hän oli säälittävän näköinen. Hänen pukunsa oli likainen; itse hän oli pesemätön.
— Unitautia, sanoi hän väsyneesti. — Tunsin sen tulevan — näin, millainen kauhea tauti se on — en halunnut olla taakkana! Oi Jumalani! Mikä hullu minä olin tullessani tähän viheliäiseen maahan!
— Se on hyvin luultavaa, sanoi Sanders. — Mutta kuka sanoi, että se oli unitautia?
— Tiedän sen — tiedän, sanoi mies.
— Istuutukaa, sanoi Sanders. Toinen totteli ja Sanders aloitti tutkimisen.
— Jos teissä on unitauti, sanoi Sanders tutkimuksensa päätyttyä, — niin minua vaivaa uskonnollinen mania… Mies, olette hupsu!
Cuthbertin näössä oli kuitenkin jotakin hämmästyttävää. Hän oli tylsä, raskas, kömpelö. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja horrosmaiset.
Sanders katseli häntä, kun hän otti repaleisesta taskustaan mustan puupiipun ja piinallisen hitaasti täytti sen tupakkapussistaan.
— Minussa on se, uskokaa pois, mutisi Cuthbert ja sytytti piippunsa tulesta. — Tiesin sen (savut), kun tuo kunnon (savut) Torrington kuvasi tuntomerkit (hän veti savut); — tunsin olevani tylsä ja uninen (savut), otin pari marakattia ja panin niihin vertani — (savut) ja ne tulivat uneliaiksi, nekin — varma merkki…
— Mistä olette saanut tuota tupakkaa? kysyi Sanders äkkiä.