Vaikeammaksi muuttui minulle taistelu kun minun sydämmeni äkkiarvaamatta alkoi sykkiä kauvan uinuneen rakkauden syviä tunteita, kun minä opin rakastamaan teitä, ikämme erilaisuudesta huolimatta. Oli hetkiä, jolloin minun rakkauteni, ensimmäinen rakkauteni — oi, älkää naurako vanhan miehen tunnustukselle — tahtoi katkaista kaikki siteet, kun sanat polttivat huuliani, mutta teidän kirkkaiden lapsensilmienne yksi ainoa katse sai minut pysähtymään.
Voisinko minä häiritä teidän onnellista tietämättömyyttänne, pakottaa teitä selitykseen, joka teidän hienotunteisuudellenne olisi tuntunut mitä tuskallisimmalta, koska tuommoiset tunteet olivat teille vieraita. Ei, minä vaikenin, ja sitä paitsi pakotti eräs toinenkin seikka minun niin menettelemään.
Jos minua suosisikin tuo ääretön, aavistamaton onni, että Magna luottavasti liittyisi minuun, niin olisiko minulla oikeutta ottaa vastaan niin kallisarvoista lahjaa, oikeutta kiinnittää teitä itseeni? Oliko minulla, maailmaa kokeneella miehellä, joka olin nähnyt niin paljon pahaa, jonka mielen oli seoittanut epäilys ja joka olin saanut osani maailman elämän-nautinnoista, oliko semmoisella miehellä oikeutta yhdistää kohtaloaan semmoiseen nuoreen olentoon kuin sinä, semmoiseen lämminlempiseen, kyyhkyslakan kirkassilmäiseen, viattomaan linnunpoikaseen.
Siinä minun kärsimiseni, tuo tuska, joka murti minua ja joka vielä tänäkin päivänä kaivaa sydäntäni. Minä voin vaijeta päivästä toiseen, aina siihen hetkeen asti, jolloin meidän piti erota, kenties ainaiseksi. Minä puristin silloinkin huuleni yhteen, mutta tietämättäni tunkeusi niiden välitse muutamia varomattomia sanoja, minä tunsin itsessäni houkkamaisen päähänpiston saadakseni kerran kuulla sinun armaan äänesi lausuvan nimeni. En tiennyt, mitä sanoin tai tein. Mutta kun jäin yksinäni, muistin tuosta kaikesta vain sen, että sinä kutsuit minua käymään kotonasi ja että minulla siis oli tilaisuus taas nähdä sinua.
Ja kuitenkaan en ole vielä sinua nähnyt. Minä olen vakavasti koetellut itseäni — sen Jumala tietää — ja ensi kertaa olen minä voinut luottaa häneen, antaa kalleimman maallisen asiani hänen huostaansa.
Minulla ei ole sen enempi sanomista! Magna, tässä kunniallisen miehen käsi, tässä sydämmeni, joka ei toivo rakkautta, mutta — myötätuntoisuutta en myöskään pyydä — anna minulle mitä voit, suo minun kuitenkin jäädä ainaisiksi ajoiksi vanhaksi ystäväksesi. — Saanko nyt tulla?
* * * * *
Magna Roosilta professori Bruunille.
P:n pappilassa 10/VIII 188—.
Rakas vaeltaja!