— Se jäi apteekin portaille, sanoi Miina neiti, joka juuri astui sisään.
— Kenties se voitaisiin tuoda tänne, sanoi Liisa. Hän avasi suuren, aution salin oven, joka näytti entistäänkin autiommalta, ja astui muinaiseen kamariinsa, jossa hän oli niin paljon katkeruutta kokenut, jossa molemmat hänen lapsensa olivat nähneet päivän valon ja jossa hän oli tehnyt pikku poikansa viimmeisen vuoteen.
Muistojen valtaamana vaipui hän lähimmälle tuolille istumaan, josta hänet tapasi Miina neiti, joka vähäistä myöhemmin astui sisään matkakapineita tuoden.
— Voi rakas Liisani, minä voin arvata sinun tunteesi, kun taasen näet kaiken tämän, ja tuo hyväluontoinen ystävätär puhkesi viljaviin kyyneleihin. Mutta Liisan suuriin, vakaviin silmiin kohosi ainoastaan kostea kimallus.
— Minä olen iloinen tännetuloni johdosta, sanoi hän, — minä luulen voivani olla joksikin hyödyksi ja keventää sinun ystävällistä huolenpitoasi, rakas ystävä. Minä tiedän, että sinä olet uhrannut sekä aikaa että vaivaa tämän talon hyväksi.
— Oo, minä olen kyllä halusta koettanut olla apuna vähien voimieni mukaan, mutta, näes, siitä on samalla ollut myös jonkunlaista edesvastaustakin. Tohtori tuli heti pahalle tuulelle kun Amos vain puhui, että tarvitsisi hakea lääkäri kaupungista — hän näytti haluavan olla rauhassa ja huolehtia niin vähän kuin mahdollista. Tiedäppäs, mitä minä olen ajatellut, olen arvellut, että hän kyllä ymmärtää, miten huono hänen tilansa on, mutta ett'ei hän välitä meni miten tahansa.
— Minun täytyy saada puhutella apteekkaria vielä tänä iltana, sanoi Liisa päättävästi — ja jos jotain vielä voi tehdä hänen hyväkseen, niin on se myös heti tehtävä!
Miina neiti katseli häntä ihmetellen ja päästi helpoituksen huokauksen; hän oli niin tyytyväinen, jotta edesvastuu sairaasta nyt siirtyi hänen nerokkaalle ystävättärelleen.
Miten kummalliselta tuntuikaan ensi ilta tässä muinaisessa kodissaan, josta hänellä oli niin monta muistoa ja erilaista tunnelmaa. Hänestä tuntui toisinaan kuin tahtoisi rinta haljeta, hän ei voinut hengittää vapaasti, kävellessään järjestellen ulos ja sisään tuossa tutussa huoneessa. Paula sen sijaan koteutui nuorten tavallisella mukautuvaisuudella pian uusiin oloihin, auttaen väliin äitiään, istuen taasen toisinaan isän sairasvuoteen ääressä tai huvittaen apteekkaria ja hänen elähtänyttä sisartaan pistäymällä toisinaan apteekissa jollakin asialla. Hänen ensimmäinen katkera surunsa oli jo tyyntynyt saadessaan nähdä isänsä, hän voi hymyillä tuota kaunista hymyään, joka muodosti hänen pehmoisille poskilleen sievät kuoppaset, ja hän keksi tuhansia hellyyden osoituksia sairasta huvittaakseen.
Mutta tohtorin katse ei kiintynyt yksin häneen, vaan se seurasi lakkaamatta tuota uljasta naisvartaloa, jonka ryhdissä ei ollut pienintäkään vanhahkon vivahdusta, joka niin hiljaa liikkui hänen ympärillään, toimitellen yhtä ja toista hänen mukavuudekseen ja viihdytyksekseen. Illan tultua, kun Paula matkasta ja uusista tunnelmista väsyneenä uinui samalla paikalla, missä hänen kätkyensä muinoin oli ollut, istui Liisa hiljaisessa sairashuoneessa ja katseli aatellen ikkunasta hämärään elokuun yöhön.