— Kuinka voisinkaan teitä oikein kiittää, neiti, vastasi hän hiukan himmeä-ilmeisellä äänellä, — te teette hyvin, omistaessanne itsenne jo nuorena kristilliselle opetukselle ja Jumala on siunaava teidän vaivanne.
— Kiitoksia, se on siis päätetty, sanoi hän, ojentaen kätensä pastorille. Tämä puristi sitä kovasti, niin että Anna katsoi häntä hiukan ihmetellen; hän taasen näytti liikutetulta, mutta ei sanonut mitään.
Kun äiti ja Anna illalla menivät kotiin, kysyi Liina rouva: — Mistä asiasta sinä ja pastori puhelitte niin innokkaasti?
— Hän kertoi vastaisesta sunnuntaikoulustaan ja minä tarjouduin opettajattareksi.
— Siinäkö kaikki?
— Niin äiti, ja minä toivon, ett'ei teille olisi mitään minun lupaustani vastaan?
— Ei, ei millään muotoa, lapseni, mutta — hän keskeytti puheensa ja peitetyn odotuksen ilme kuvautui hänen kasvoilleen, ilme, jota Anna ei ollenkaan ymmärtänyt.
* * * * *
Kesä oli jo kappaleen matkaa kulunut. Neuvoksetar Hellsberg asui kauniissa Merenlahti nimisessä huvilassaan aivan meren rannalla. Neuvoksetar askarteli toisinaan aamusta iltaan kukoistavassa puutarhassaan ja kummiukko, joka lämpimänä vuodenaikana voi vankan tammisauvan varassa liikkua jotenkin vapaasti, antautui kaiken kaikkineen mieliurheiluunsa kalastukseen.
Montellit eivät muuttaneet koskaan kesäksi maalle, Liina rouvalla oli kaupungissa huollettavana suuri taloutensa ja muut hänen kaikkialle ulottuvaan toimeliaisuuteensa kuuluvat hommat; toimetonna maleksiminen jossain huvilassa oli hänen irralliselle luonteelleen kerrassaan mahdottomuus — vakuutti hän itse. Hänen miehensä viihtyi taasen erinomaisesti rakkaassa konttoorissaan, Anna oli ainoa, joka ikävöi usein maa-ilmaa ja viheriöitä ruohomattoja ja riensi aina silloin Merenlahteen, jossa hänen tuloaan tervehdittiin viikon iloisimpana tapahtumana.