— Te olette tehnyt minun niin onnelliseksi! huudahti hän, ojentaen molemmat kätensä professorille.
Professori tarttui niihin kiihkeästi, mutta antoi niiden jälleen vaipua alas: — Oi, neiti Magna, älkää minua kiittäkö, teillä ei ole mitään kiittämistä, vaan minä sen sijaan olen teille suuressa kiitollisuuden velassa. Älkää katsoko niin kummastellen, te ette ymmärrä, miten ihanaa on kuunnella semmoista, joka vielä seisoo elämän aamukoitteessa, sydän täynnä lämmintä uskoa ja luottoisaa toivoa! Lapsi, lapsi, te ette tiedä, kuinka onnellinen te oikeastaan olette, kun elämä kääntyy ehtoopäivälleen, lankee sille illan varjot.
— Ah, mutta juuri vähää ennen laskuaan aurinko useinkin säteileekin suloisimmin, vastasi hän riemuisesti hymyillen.
Professori ravisti suruisesti päätään ja meni. Tänä iltana oli Magna kauvan hereillä, professorin viimme sanat ja varsinkin tuo ilme, joka kaikui kauttaaltaan hänen laulussaan, antoi Magnan eloisalle ajatukselle paljon askartamista.
Heti ensi hetkestä pitäin oli professori osoittanut hänelle suurta hyväntahtoisuutta, Magna oli varma, että hän oli hyvä ja lahjakas, etevä tiedemies oli hän myöskin, mutta kuitenkin puuttui häneltä jotakin, jo ensi päivänä oli hän selvästi huomannut ja saanut selville mitä se oli. Hän kaipasi elämänsä perustusta, uskon kalliota, jonka turvissa hän, Magna, niin nuori kuin olikin, tunsi itsensä turvatuksi kuin lapsi isänsä sydämmen läheisyydessä.
Hän, pieni, oppimaton, kokematon tyttöraiska omisti siis kuitenkin jotain, jota professori kadehti. Voi, miten hän sinä hetkenä olisi tahtonut jakaa rikkaudestaan tuolle kelpo professorille, ojentaa kätensä ja osoittaa hänelle sen maan, jota hän etsi ja aavisti olevaksi, vaan jota hän ei löytänyt. — Kuumat kyynelet vierivät hiljalleen, tietämättä hänen kirkkaista silmistään ja kostuttivat päänalaisen. Hän käänsi kuivan puolen päälle ja kohensi hiukset otsaltaan. Olipa tosiaankin kummallista: hän oli kyllä havainnut, miten suuresti hänen nykyinen seuruspiirinsä erosi hänestä itsestään uskonnollisissa kysymyksissä ja että heidän elämänaatoksensa olivat perin toisenlaiset; hän oli kenties joskus sydämmestään säälinnytkin heitä ja toivonut, että he kaikki tulisivat yhtä onnellisiksi kuin hän itse. Mutta nyt vasta havaitsi hän sisimmässään palavan ikävöimisen voidakseen tehdä jotain professorin eteen, nyt hän vasta oikein häpesi, miten välinpitämätön hän oli ollut muiden onnen suhteen. Miten vaikeaa onkaan noudattaa tuota ihanaa rakkauden käskyä; niiden edestä, joita kohtaan tunnemme myötätuntoisuutta, olemme kyllä valmiit uhrautumaan, mutta yleinen ihmisrakkaus, lähimmäisen-rakkaus, se saa olla kuinka sattuu.
Magna ummisti silmänsä huoahtain, sitte painoi hän pehmeän poskensa tyynyyn ja nukkui vihdoinkin.
* * * * *
Pitkä talvi alkoi muuttua kauniiksi kevääksi, lumi kaduilla oli jo aikoja sitte kadottanut valkean värinsä ja ajettiin nyt likaisen-harmaana sohjona ulos kaupungista, jääkin satamassa näytti petolliselta. Nuoriso kuljeksi kaupungin ympäristössä, poimi pajunkissoja ja somisti itseään vuokoilla.
Magnasta oli lukukausi ollut kuin lyhyt unelma, hänellä oli vielä niin paljon tekemättä, paljon semmoista, johon hän olisi tahtonut perehtyä. Mutta päivä vierähti toisensa jälkeen ja kevät-ilma herätti hänessä koti-ikävän, kaipuun maalle, missä valveutunut elonsuoni sykki voimakkaampana ja raikkaampana kuin täällä kaupungissa. Isä kirjoitti tekevänsä parhaillaan suunnitelmaa hänen tulevaisuudelleen — jotain lukutiellä, arveli Magna — äiti kaipasi oikeaa kättänsä ja siskot olivat aivan menehtyä ikävästä. Tuntui niin hyvältä kun kaikki pitivät häntä tarpeellisena ja kaivattuna.