— Koditon, oh Jumalani! — hän otti kiihkoisesti syliinsä kaksivuotiaan lapsensa, joka nojaili hänen syliään vasten, ja puristi lapsen rinnoilleen, — minä säälin teitä, herra tohtori, teiltä on puuttunut paras, mitä maailmassa on! Nähkääs, hän, jolla on ollut hyvä koti — joutukoonpa sitte mihin maailman kolkkaan tahansa — on aina sydämessään säilyttävä tämän kodin muiston, hän aina ikävöipi sinne takaisin ja läpi elämän surujen ja ilojen, vastusten ja pettyneiden toiveitten — vielä läpi epätoivon synkän yön kodin muisto loistaa kuin tähti, kun jo kaikki muu on pimentynyt.
— Nyt te taas haaveilette, hyvä rouva!
— En lainkaan, se on puhdasta totta, minähän itse tiedän minkä arvoinen sellainen koti on; sen ympärillä kiertävät puhtaimmat, kauniimmat muistoni, muistot äidin vaalinnasta, isänrakkaudesta, siskoelämästä ja lapsuuden riemuista. Minkä aurinko on kukalle, on hyvä koti pienelle ihmistaimelle, joka ainoastaan kodin turvissa ja vaikutuksen alaisena voi kehittyä siksi, mikä sen tarkoituksena on.
— Teidän ajatuksenne mukaan ei siis koditon ole täysin normaali?
— Niin pitkälle en mene — vastasi rouva nauraen — minä tahdoin ainoastaan sanoa, että hän saa väärän suunnan ja että monet suuret kyvyt hänessä jäävät kehittämättä, myöskin puuttuu häneltä edellytyksiä — esim. onnensa luomiseen! Hän on lapsuudessaan menettänyt kalliita etuja, joiden takaisin saamiseen vaaditaan pitkää elämän taistelua, jos saa takaisin silläkään.
— Uskotteko siis, että tuollainen koditon käenpoika välittääkään koskaan todenteolla taistella tuon onnen saavuttamiseksi, jota tarkoitatte — kodin? — tohtori kysyi pilkallisesti.
— Minä ajattelen, että kun alhaisimmatkin eläimet vaistomaisesti rakentavat pesän itselleen, pitäisi saman tunteen olla kätkettynä ihmiseenkin — rouva vastasi yksinkertaisesti.
Tohtori kumarsi:
— Minulla ei ole ituakaan tuota vaistoa, mitä sitten teette minulle, rouva hyvä?
— Te erehdytte, tohtori Nord, se vaisto on, vaan se uinailee ja kun se herää, niin kyllä tekin niinkuin muutkin koetatte pyrkiä hakemaan itsellenne kodin. Maistakaahan vain onnenmaljasta, niin haluatte mielellänne tyhjentää sen pohjaan — hän sanoi iloisesti. — Jaloimmat, puhtaimmat tunteet ovat sanassa koti. Koti kasvattaa isänmaan rakkauden — ken kuolis ei maan eestä tän! Koti vahvistaa meitä elämän taisteluun ja opettaa meitä tuntemaan perhesiteiden pyhyyden, ennen kaikkea opettaa se meitä rakastamaan ja — se kuvastaa meille ijankaikkisen, taivaallisen kotimme perikuvan.