V.
Seuraavana jälkeenpuolisena istui neiti Vinter portailla sammalvasuineen sitomassa kehyksiä. Rautio tuli juuri kylältä, missä hän oli ollut katsomassa muuatta sairasta oppilastaan, ja pysähtyi nyt neiti Vinterin luo.
— Luuletteko neiti, että tuosta tulee kestävä? kysyi hän.
Elli piti ylhäällä pientä köynnöstä ja tarkasteli sitä tutkivin katsein. — Ettekö luule?
— Minä vain ajattelin, että teräslankaa kappale sitä tukisi, vastasi hän, minulla on sitä kotona, haluatteko koettaa? ja odottamatta vastausta oli hän poissa sekä melkein yhtä pian takaisin teräslankoineen, minkä hän tuotapikaa hyvin kätevästi muodosti soikeaksi ja niin suureksi renkaaksi kuin Elli määräsi.
— Kiitosta paljo, tämän päälle on tosiaankin hyvä sitoa — te olette käytännöllinen, herra Rautio!
— Äitini on hyvin kätevä ja tarkkasilmäinen näkemään, miten mikin on tehtävä. Ehkä olen perinyt jotain hänen kätevyydestään, vastasi hän. Rautio tunsi, että nyt pitäisi hänen poistua, eihän hänellä tässä enää ollut mitään tekemistä, mutta kuitenkin viipyi hän paikallaan, niin vieläpä istuikin portaille opettajatarta vastapäätä ja katseli kuin lumottuna, kuinka nuot hienot sormet pujottivat harmaan jäkälän mitä somimmaksi seppeleeksi.
— Siitäpä tulee kaunis — Rautio ei voinut pidättää ihmetystään.
— Niin, luulen tosiaankin siitä tulevan kerrassaan hyvän, kun nyt vain tuo siunattu Andersson joskuskaan tulisi vehkeineen, että voisin saada ripustetuksi nämät sekä kaikki kauniit valokuvani, ja kotini vihdoinkin järjestykseen.
— Jos sallitte, niin olen minä erittäin mielelläni avuksenne tässä suhteessa, liitti Rautio innokkaasti, minulla on sekä nauloja että vasara.