— Se on tietty, me kyllä palajamme takaisin, ellemme tapaa ketään, joka veisi heille kopan — vakuutti Meeri.
— Löydätkö oikein varmaan uuden tien? Tiedäthän, että isä antoi perata suon siitä kohden, josta käytiin yli ennen; nyt polku menee suoraan vasemmalle, erään käyrän männyn kohdalta.
— Meninhän minä siitä viime viikolla isän kanssa!
— Noh, tule sitte Gerda auttamaan minua voileipien levittämisessä! Vanha Mari saa laittaa kuntoon pienen läkkihinkan ja panna siihen hyvää maitoa. Se virkistää heidän kuivia kurkkujansa.
Pian he kaikin olivat toimessa; Meeri ripusti jahtitorven olallensa, herra Kontiolle uskottiin maitohinkka ja Helka otti viedäkseen kopan, jossa voileivät olivat.
— Äiti, nyt olemme valmiit hyvästi nyt, älä ole levoton, eihän ole mitään vaaraa yhtään!
— Ei, ei, sitä minäkin toivon.
— Ehkä isä ja pojat tulevat meitä vastaan, — sanoi Meeri, astuen rivakkaasti pienen seuran etupäässä.
Koko luonto oli verhottuna hienoon savuun, joka tuli palopaikalta, ja ilma tuntui sakealta, niin että oli raskas hengittää. Nuo kolme kulkijaa kiirehtivät reippaasti eteenpäin, tuhlaamatta aikaa keskusteluun, puhuen ainoastaan silloin tällöin jonkun yksityisen sanan.
Kuusimäkeen oli Kerttulasta oikeastaan vaan pari kilometriä, mutta uutisviljelys, joka oli jotensakin lavea, oli pidentänyt tietä melkoisesti.