— Täti ei saa olla viittä minuuttia rauhassa, luulen minä — sanoi Helka eräänä päivänä — nyt jo kolmannen kerran tätiä huudetaan, sitte kuin tänne istuimme.
— Olet kyllä oikeassa — myönsi Meeri — hän tekee kaikki meidän kaikkien puolesta, ja me olemme niin ajattelemattomia, että usein unohdamme auttaa häntä, milloin sitä voisimme tehdä. En tiedä miten aika joutuu niin nopeaan, ikäänkuin sillä olisi siivet, ja aina loma-aika tuntuu liian lyhyeltä.
— Gerda hakkaa kuitenkin kaiken sokerin, mitä talossa tarvitaan.
— Sen hän kyllä tekee, ja minä olen ottanut tehtäväkseni kukkien kastamisen; Freedrik ja Bruuno auttavat puutarhassa Piilin muijan johdolla; hän on meidän puutarhurimme.
— Niin — sanoi Bruuno — ellen sitä tekisi äitini tähden, niin minä varmaan juoksisin tieheni, sillä ikävämpää tehtävää en tiedä, kuin maata nelinryömin porkkanasaroissa ja nyhtää pois rikkaruohoa, niin pientä, että sitä tuskin saa hyppysiinsä.
Tytöt nauroivat. — Kyllä näkyy missä Bruuno on liikkunut, Freedrik on paljon säännöllisempi, niin sanoo Piilin muijakin — arveli Meeri.
— Niin, kun muija on niin kovasti säntillinen, ja mitenkä sitä saisi niin perattua, että jokainen pieni korsi tulisi mukaan poikki menemättä. Mutta Freedrik on sen sijasta kovin hidas, sillä hän näkee jokaisessa rikkaruohossa kasvitieteellisen harvinaisuuden, ja sitä, näes, täytyy tutkia, ja siihen menee aikaa, ymmärräthän sen.
— Mutta nyt emme saa laiminlyödä kukkien kuivaamista niin kauan kuin on kevätkukkien aika — sanoi Helka.
— Mennään jo tänään poimimaan — vastasi Meeri.
Helka ja Meeri olivat sivukumppaneita koulussa, Bruuno oli yhtä luokkaa alempana ja Gerda oli tänä keväänä lopettanut koulunkäyntinsä, joten hän nyt ensi kerran käytti valkoista ylioppilaslakkia kiiltävine lyyryineen.