— Oi kuinka hyviä isä ja äiti ovat! — sanoi Freedrik.
Vielä samana päivänä lähti asessori köyhälle tuvalle, jossa raajarikko asui, ja toi hänet äitineen Kerttulaan, jossa he vastaiseksi saivat asettua tuvan takana olevaan kammariin. Lapset olivat kovin huvitetut pienestä vieraasta ja istuivat tuntikausia hänen luonaan oppiaksensa hänen tuohenpalmikoimistansa. Myöskin vanhemmat lapset menivät tuon tuostakin häntä katsomaan, ja Janne viihtyi nähtävästi hyvin uudessa ympäristössään.
— Tuumaan lakkaamatta, miten voisimme saada pojan raajarikkoisten kouluun Helsinkiin, — sanoi Freedrik eräänä päivänä Helkalle, kun he olivat marjoja syömässä puutarhassa. — Hänestä varmaankin tulisi taitava ammattilainen, jos hän saisi oppia jotakin.
— Mitähän se koulunkäynti maksanee — tuumaili Helka.
— Siitä kyllä pian saa selvää, kun kirjoittaa johtajattarelle. Isä ei luule, että kunta tällä haavaa voi auttaa, ja vanhemmilla on jo meidän tähtemme tarpeeksi kustannuksia.
— Se kyllä on tosi, mutta aluksi hänellä on hyvä täällä. — Katsoppas, sillä välin kuin olemme jutelleet, olen hänelle poiminut koppani täyteen karviaismarjoja.
— Ja minä olen vain syönyt — sanoi Freedrik pahoilla mielin.
— Minä olen kyllä poiminut suuhuni myöskin, oi miten hyviä nämä marjat ovat!
Oli jouduttu nuorison hartaasti odotettuun marja-aikaan, ja Kerttulan puutarhassa marjapensaitten oksat riippuivat marjoja täynnään.
— Täällä on hyvä olla, olen kuin porsas pahnoissa — huudahti Bruuno, joka juuri kömpi esiin viinimarjapensaan alta, jossa hän ahkeraan oli riipinyt tertun toisensa perästä noita heleänpunaisia marjoja.