Jenkkaa ja purpuria tanssittiin myöskin. Helkalle oli uutta nähdä, miten vakavasti kansa kävi tähän toimeen. Tanssioitten rautanauloilla varustetut korot kopsahtivat tahdinmukaisesti lattiapalkkia vastaan, ikäänkuin varstanlyönnit riihtä puidessa, eikä ainoatakaan hymähdystä näkynyt heidän huulillaan, huvi oli ikäänkuin tosi työtä, ja sitä täytyi tehdä oikein juurta jaksain.
Tanssin ja leikkien välillä juotiin virkistykseksi vaahtoavaa kotona valmistettua kaljaa, ja kun viulunsoitto lakkasi ja väki poistui seinänvierustoille istumaan vähän levähtääkseen tanssin perästä, tarjottiin kukkurallisista vadeista pannukaakunpaloja ja suuria nisuvoileipiä, joiden päällä oli juustoa ja lihaa. Kun Lotta täti piti pitoja, olivat vieraanvarat runsaat kaikin puolin. Koko ajan oli emäntä itse saapuvilla; hän katsoi, että jokainen sai tarpeeksi osaa antimista, ja sillä välin hän jutteli vieraittensa kanssa. Keskellä vilinää hänen komea vartalonsa yhäti näkyi milloin missäkin päin, ja ystävällinen hymyily riitti häneltä jokaiselle.
Kellon lähetessä kymmentä lakkasivat viulunsoittajat soittamasta ja tanssi taukosi. Lotta täti astui taas lattian keskelle ja kiitti hyvästä seurasta. Tämä oli viittaus siihen, että oli aika lähteä, ja sillä välin kuin väki tunkeusi sanomaan hyvästi emännälleen, oli Vihtori pannut toimeen ilotulituksen. Auringoita, tähtiä ja säkenöitseviä raketteja näkyi vieraille, kun he valaistusta juhlasalista astuivat ulos hämäränä elokuun-iltana. Tämä oli kaunis näkö, ja Lotta täti, joka piti paljon tuollaisista odottamattomista huvituksista, oli varsin ihastuksissaan; vieraat katsoivat sitä melkein kuin jotakin taikatemppua.
Kun talon alustalaiset kaikki olivat lähteneet kotia päin, tarjottiin illallista ylhäällä suuressa ruokasalissa, jossa Lotta täti yhäti väsymättömän hyväntahtoisena piti emännyyttä valosta, hopeasta ja kristallista säteilevän pöytänsä ääressä. Vihtori, joka ei milloinkaan unohtanut olla kohtelias, kantoi ruokaa lautasilla sekä vanhoille että nuorille. Aina oli hänellä lasi, lautanen tai veitsi tai haarukka käsissään, kun hän juoksenteli edestakaisin.
— Onnellinen hän — sanoi Heikki hiljaa Gerdalle — mitäpä antaisinkaan, jos voisin liikkua niin sujuvasti kuin Vihtori. Ujous on vaivannut minua aina lapsuudesta asti, ja minun karhumaiset liikkeeni loukkaavat kyllä niitä, joiden kanssa olen tekemisissä, sen tiedän varmaan.
— Ei käytöksesi ainakaan loukkaa vanhoja ystäviäsi — sanoi Gerda katsoen vilpittömällä luottavaisuudella häneen. — Vihtorilla on nyt se lahja, mutta sinulla on niin monta muuta, joita me kaikki ymmärrämme arvossa pitää. On niin hauskaa, kun taas saamme pitää sinua, Heikki hyvä, kotona!
— Kiitoksia niistä sanoista, Gerda! — Heikin viisaat, ruskeat silmät säteilivät. — Etkö halua mitään, Gerda, siellä on niin maukkaita hedelmiä jälkiruoaksi?
— Kyllä, tuoppas minulle päärynä ja muutama keltainen luumu, ne ovat kovin hyviä — sanoi hän, ja tuo roteva nuorukainen lähti pois. Hän oli ujo kuten poikanen, mutta voimakas ja vakava kuten kypsynyt mies, ja Gerda katsoi ihaellen hänen jälkeensä.
Kohta illallisen päätyttyä käskettiin ajaa vaunut esiin, ja kaikki vieraat sanoivat hyvästi, paitsi Meeri ja Helka. — Minun pikku apulaiseni — sanoi Lotta täti, — jäävät tänne yöksi, kuten on suostuttu, ja saavat maata ihailemassaan viheriässä kammarissa. — Tämä sijaitsi vieraskammarin ja emännän huoneen välissä ja oli pieni sievä huone, jonka seinät olivat meriviheriät, uutimet raskaasta viheriästä silkistä ja tuolien päälliset samoin viheriästä kirjaillusta silkkikankaasta. Pukeumapöydän yläpuolella riippui peili, jonka kehykset olivat komeasti veistoksilla koristetut, ja kapealla pöydällä oli hopeainen neulavati ja koko joukko hajuvesipulloja. Molemmissa mahonkisängyissä oli viheriät silkkipeitteet ja viheriät silkki-uutimet, jotka putoilivat syviin laskoksiin verhoten vuoteet muinais-ajan tapaan.
Kaikki siellä sisällä oli Lotta tädin iso-äidin aikaista, ja koko huonekaluston oli tämä tuonut mukanaan ranskalaisesta kodistaan. Vähäisen, erilaisilla puulajeilla koristetun piirongin yläpuolella riippui seinässä hänen kuvansa nuoruuden ajoilta; pastellimaalaus, joka esitti nuorta ihanaa naista, jolla oli puuteroitut hiukset ja kaulassa jalokivikoriste. Sormi huulillaan näytti hän salavihkaa, mutta veitikkamaisesti katselevan noita kahta pikku tyttöä, jotka nyt riisuivat yltänsä juuri saman pöydän ääressä, missä hän oli pukenut itseänsä hovitanssiaisiin.