— On niin valoisaa — sanoi hän äkkiä, nousten istualle vuoteellensa. — "Ole näkevä, uskosi auttoi sinua, mene rauhaan" — sanoi hän ääneensä ja vaipui sitten raskaasti takaisin patjoille.
Rouva Bergendahl laski hiljaa kätensä hänen sydämmellensä. Se ei sykkinyt enää.
— Nyt on Leena näkevä — sanoi hän juhlallisesti. — Sinä olet hänen lunastanut, Herra, Sinä uskollinen Jumala.
Puoli tuntia tämän jälkeen kulki äiti molempien tyttöjen keralla hiljakseen puiston läpi; asessorin rouva oli vakaa, ja nuoret hyvin liikutettuina.
— Olisitteko mieluummin lähteneet ennen loppua? — kysyi äiti ystävällisesti.
— Oi ei, äitini — sanoi Meeri nyyhkyttäen — olihan suloista nähdä Leenan nukkuvan aivan kuten väsynyt lapsi; en milloinkaan unohda tuota hetkeä.
Myöskin Helkan kyyneleet vierivät taajaan, ja hän sanoi:
— Kun olin pieni tyttö, näin nuoremman veljeni pantavan mustaan arkkuun, ja siitä asti olen kammolla ajatellut kuolemaa, mutta Leenan loppu karkoitti minusta tuon pelon, sen tunnen varmaan.
— Autuaat ovat ne, jotka Herrassa nukkuvat, — sanoi rouva Bergendahl. — Uskon voimalla pitäen kiinni Jeesuksesta käy matka turvallisesti pimeän virran yli tuntemattomaan maahan. Missä paras ystävämme on, siellä emme milloinkaan voi tuntea itseämme yksinäisiksi emmekä vieraiksi, ja sen tiesi vanha Leenakin.
— — — — — — — — — — — — — — — —