Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että mitään ei puuttunut tästä viehättävästä kodista, mutta olipa muuan pieni, ujo maalaisrouva, joka muutamana iltana oli niin rohkea, että uskalsi lausua täällä kaivattavan — lapsenlurittelua.
Rouva parka! Semmoista suunnatonta tulee lausumaan! Vaan hänhän olikin maalta ja päälle päätteeksi papin rouva. Sitä säkissä on, mitä säkkiin pannaan, minkä hänessäkin miehensä vanhantestamentin aikuisia aatteita.
Emäntä itse hymyili säälivästi, kun kerrottiin hänelle mitä rouva oli sanonut. Serkkunsa Anna, raukka, ei ymmärtänyt paremmin, hän itse vietti enimmän aikansa lastenkamarissa eikä tiennyt siitä, mitä on elää — elää täydellisesti ja rikkaasti — niinkuin hän, rouva Alice. Ei ollut mitään huvia, jossa hän ei olisi ollut ensimmäisenä, ei ollut sitä muotiurheilua, jota hän ei olisi kiihkoisella innolla harjoittanut. Tädit pudistivat päätä ja sanoivat, että hän on ylimielinen ja koketti, vaan nuorten mielestä hän oli kadehdittava, ja hänen pukunsa olivat ihastuttavia. Hänen miehensä taas piti häntä naisten ihanteena, eikä mikään voinut kukistaa häntä siltä sijalta, joka hänellä oli miehensä sydämessä; he olivat niin tyytyväisiä toisiinsa kuin mahdollista, ja yleensä pidettiin heitä onnellisimpana pariskuntana maailmassa. Heillä oli varoja rakennuttaa huvila italialaista mallia, joka sai seistä tyhjänä ja vuokraamattomana, kun rouva Alicella pisti päähän ruveta kaipaamaan jonku kylpylaitoksen kesäelämää. Joskus matkustivat he ulkomaille ja kuluttivat muutamia kuukausia Roomassa tahi maailman pääkaupungissa Pariisissa tahi muualla; mikäs heitä esti mistään. Tohtori Lindfält oli antautunut kirjallisiin toimiin, ja hänen vaimoaan ei pidättänyt kotona — niinkuin lappalaisnaista sadussa taikavoima — lapsen kapalovyönauha.
Hän oli usein tyttönä lausunut: — Kun minä menen naimisiin, niin en tahdo lapsia, ne ovat kaikkein proosallisinta ja epäsointuisinta avioliitossa. He olivat olleet naimisissa kuusi vuotta ja näytti siltä kuin rouvan toivo olisi toteutunutkin. Ja heidän onnensa näytti täydelliseltä, ei kukaan kaivannut papin rouvan naurettavaa »lapsenlurittelua», vaan aika toi sen mukanaan.
Se ei ollut mikään ilahduttava asia. Rouva Lindfält oli kärsimätön jo ajatellessaan sitä, niin että hän useampia kuukausia ennen katkeroitti koko ympäristönsä elämän ja sai kärsivällisen Robertinsa melkein vihaamaan tuota viatonta, joka oli syynä tähän perheelliseen ikävyyteen.
Nuori rouva, joka muuten kaikissa satunnaisissakin sairauksissa oli hyvin kärsimätön, piti nykyistä tilaansa kovana kohtalona, mitä mustimpana vääryytenä, joka antoi hänelle aihetta olemaan kiukkuinen kaikille ihmisille. Kaikilta puolin siis tätä tapausta — pienen kansalaisen ilmaantumista — jota useimmissa kodeissa ilolla odotetaan, täällä tervehdittiin kylmyydellä ja tyytymättömyydellä.
Salamoi ja jyrisi, kuurosadetta ja rakeita, oikea merkillinen myrskyilma oli sinä päivänä, kun tuo pieni kansalainen, joka ei ollut tervetullut, tuli maailmaan; itse luontokin näytti uhkaavalla tavalla ottavan hänet vastaan, ja pilvet itkivät, että vesi virtana valui, itkivät hänen syntymistään.
Pieni raukka, kukaan ei hellin mielin katsonut häntä. Äiti käänsi päänsä pois — lapsihan hänelle oli tuottanut ne kärsimykset ja tuskat, joita hänellä juuri oli ollut ja joista hän oli nyt niin väsynyt, että tuntui siltä, ettei enään koskaan tule terveeksi eikä pääse voimiinsa — mitä elämä sitte on!
Tohtori taas, joka oli tullut häirityksi tyyneessä henkisessä elämässään, loi puoleksi suuttuneen, puoleksi välinpitämättömän katseen tuohon rauhanhäiritsijään, kun se ensikerran hänelle esitettiin. Jos olisi ollut edes poika, vaan tytöntynkä... Hän muuten piti kaikkia pieniä ihmislapsia alhaisempina eläimiä, nämä kun ensi silmänräpäyksessä syntymisen jälkeen itse voivat pitää huolen itsestään. Olisi melkein luullut, että äskensyntynyt jonku salaisen vaiston kautta oli huomannut, miten vastenmielisesti hänet oli otettu vastaan ja sen vuoksi niin vähän kuin mahdollista muistutti olemassa olostaan. Hän oli mitä hiljaisin kapalolapsi, nukkui enimmäkseen ja kun oli hereillään, niin oli ääneti, katseli ympärilleen suurilla sinisillä silmillään, jotka olivat hyvin kysyvännäköiset. Luonnollisesti hänen ristijäisiään ei pidetty mitenkään juhlallisemmin, vaan hyvin hiljaisesti ja yksinkertaisesti. Ne isälle ja äidille eivät merkinneet muuta kuin, että pieni Margy nyt ei ollut maailmassa nimetönnä.