Opettaja kumarsi.
— Tulkaa nyt pian käymään pappilassa, kehotti hän ystävällisesti ja nousi sitten kärryihin, nyökäytti jäähyväisiksi noille kahdelle nuorelle, jotka pian tomuiselta maantieltä riensivät viileään, varjokkaaseen metsään. Täällä oli hiljaista ja tyyntä, ainoastaan heikosti kantausi tieltä kärryjen jyrinä heidän kuuluviin; katajapensaat raappivat neulasilla oksillaan heitä ja ilma tuoksui pihkalle kuumassa puolipäivän auringon paahteessa ja kukkivat kanervat punottivat kauniina metsässä. Neiti Vinter kumartui ja poimi muutamia.
»Kanervallakin on kauneutensa, ja elämänsä on erämaallakin», sanoi hän.
Rautio katsoi äkkiä ylös ja kohtasi tuon vilkkaan ja tunteellisen katseen hänen kirkkaissa silmissään, ja samalla tunsi hän irtautuneensa pakosta, mikä heti oli tarttunut häneen, kun hän joutui kahden kesken tuon nuoren tytön kanssa — hän muuttui aivan avomieliseksi ja puheliaaksi.
— Tämä taitaa olla kummallinen paikka, tämä Honkala, sanoi Elli Vinter nauraen. — Rovastinna on kertonut minulle yhtä ja toista teidän riidoistanne.
— Vai niin!
— Niin, ja tänäänhän sanottiin julkisesti saarnatuolista mitä olimme, eikö totta?
— Kylläkai se oli tarkoituksena, sanoi Rautio hymyillen, minä olen kuitenkin, paha kyllä, karaistu tuollaisia nuolia vastaan.
— Se oli suoraan sanoen hävytöntä! huudahti opettajatar säihkyvin silmin. — Silläkö tavoin sitä koetetaan hankkia kansakoululle ja sen työmiehille kansan kunnioitusta ja luottamusta. Tuo samanen pappismies olikin muutoin mitä saarnaan tulee oikea änkkääjä. Minä istuin koko ajan ja olin vihoissani hänen määkivälle äänelleen, se oli juuri tuota oikeata vanhaa saarnanuottia.
— Sitte ei neidellä ollut paljon hyötyä kirkossakäynnistään, pelkään minä?