Kun hän palasi sisään, seisoi Elli Vinter ajatuksiinsa vaipuneena paljastetun joulukuusen vieressä, — Juhlammehan oli oikein onnistunut ja hupainen. — Rautio lähestyi iloisena tuota nuorta tyttöä.
— Niin oli, vastasi hän hajamielisenä.
— Lapset olivat niin ihastuneita, ei mikään ilo ole puhtaampaa ja korkeampaa kuin heidän ja etenkin ilmenee se paraiten joulujuhlassa!
— Luuletteko sitte lasten käsittävän joulun varsinaista ilonainetta?
— Monesti ehkä paremmin kuin täysikasvuiset, vastasi hän.
— Kentiesi, jo silloin kadehdin minä heitä niinkuin kadehdin teitäkin, herra Rautio, kun seisoitte tuossa keskellä lapsiliutaa ja ilmoititte joulun iloisen sanoman heille.
Rautio katsoi kummastuneena häneen: — Luulen, etten ymmärrä neitiä nyt?
— Minä tarkoitan, että sellainen vahva vakuutus, minkä tunsin olevan teidän sanojenne pohjana tänään, tuntui minusta hyvin kadehtivalta, vastasi hän. — Kun minä vielä olin pieni tyttönen, niin äitini kertoi minulle tuon vanhan jouluhistorian Betlehemistä, ja minä otin sen vastaan lapsentavoin ja kätkin sen myöskin muistooni, mutta siitä on jo monet vuodet, ja aika ja olosuhteet ovat himmentäneet tämän muiston; minä olen kuin juureton taimi, minä harhailen ympäri henkisten virtauksien aavikkoja ja etsin turhaan tukea. Toisinaan laskeutuu se tunne aivan vaivaavana päälleni uskontotunneilla koulussa, minä pelkään, että hyvä tahtoni ei ole kylliksi heille, sentähden kadehdin minä teitä tuon yksinkertaisen lapsenuskon tähden. —
— Jos te olette etsivä henki, niin silloin, neiti, on raamatussa sana vasite teitä varten, sanoi Rautio hiljaa; se kuuluu: »Jokainen, joka etsii, hän löytää.»
Neiti Vinter seisoi kauvan hiljaa, sitten sanoi hän hieman karskisti: — Enhän minä ole köyhempi kuin tuhannet muutkaan, hyvää yötä, herra Rautio.