— Älkää olko millännekään siitä, neiti, tosinhan oli ikävä, että kouluehdotusta ei hyväksytty, mutta — se tulee kyllä toiste esille; ei tämä häviö, vaan muu seikka on tänään syvästi nöyryyttänyt minua!
Elli katsoi kysyvästi häneen.
— Se, etten kyennyt voittamaan itseäni, vastasi hän hiljaa. Olen kuleksinut täällä metsässä ja taipunut yhä syvemmälle totuuden terävän tuomion alle. Ajatelkaa, antaa vihastumisen sillä tavalla eksyttää itsensä, ajatelkaa, mikä osoitus noille miehille sen voiman vähäisyydestä, joka sivistyksellä on luonnon alhaisuutta vastaan, jota juuri kasvatuksen pitäisi hillitä. Niin paljon kuin pyrinkin pääsemään kiivaan luonteeni hallitsijaksi, saan minä vain yhä useammin tuta, että ponnistukseni on turhaa. Täytyy tosin tehdä joka päivä sama työ itseään varten läpi elämän, sen tiedän, mutta kuitenkin voi sellainen hetki kuin se, minkä tänään olen elänyt, saattaa ihmisen kerrassaan toivottomuuteen!
Elli katsoi häntä hämmästyneenä. Olikohan siinä tosiaan kaikki, mitä Rautio tunsi aamupäivän taistelun jälkeen, ainoastaan katumus muutamien vihasien sanojen takia, jotka Ellin mielestä olivat aivan paikallaan; ei hituakaan näkynyt pahoilemista pettymyksen ja toivonsa raukenemisen takia, vaikka tuo toivo oli kajastanut kirkkaana hänelle koko vuoden.
— Te olette haaveilija, herra Rautio! sanoi hän ehdottomasti.
Hän pudisti päätään: — Minussa oleva paha ei ainakaan ole mitään haaveilua, vaan surullinen todellisuus, vastasi hän.
— Noo, sitten olette sellainen ihminen, jolla on mitä arin omatunto, sanoi hän, jos samanlainen vastoinkäyminen olisi kohdannut minua, niin olisin riehunut kuin raivotar!
— Omanarvontunteen säilyessä?
Elli nauroi sydämellisesti: — Teillä pitäisi olla minun omatuntoni, herra Rautio, mutta palatakseni aineeseeni; te olette siis täydellä todella päättänyt erota?
— Niin, minä luulen siten menetteleväni oikeimmin, vastasi hän huoaten, pitää aina koettaa välttää riitaa ja kiistaa, missä vain voi.