XII.
Rautio oli tavallisuuden mukaan viettänyt joululomaa kotonaan, vaan ei palannut heti sen jälkeen kouluun. Hänen äitinsä oli nimittäin sattunut loukkaamaan jalkansa ja oli määrätty pysymään yhdessä kohden; sairaus palvelijoiden joukossa oli sitäpaitse vähentänyt työvoimia, ja teki nuoren isännän läsnäolon aivan välttämättömäksi. Onneksi oli hän saanut vanhemman, sattumalta virasta vapaan toverinsa olemaan sijallansa, ja vanha Katrina oli uskollisesti paikallaan.
Eukon ja nuoren opettajattaren välillä oli tällä aikaa syntynyt hyvin hyvä suhde, etenkin kun Anderssonskan täytyi ottaa eronsa palveluksesta, kun odottamatta tuli heillä muutto toiseen seutuun; täytyihän vaimon seurata miestään elämässä ja kuolemassa, huvissa ja hädässä, vakuutti Anderssonska hartaasti, samalla kun pitkältä ja leveältä vakuutteli kaipauksella jättävänsä »kalliin ryökkinänsä.» Elli otti kuitenkin eron hyvin tyyneesti, Katrina oli jo kauan sitten avannut hänen silmänsä Anderssonskan pienille juonille ja yrityksille, hänen teeskennelty ja ryömivä olentonsa ei sitäpaitsi koskaan ollut miellyttänyt nuorta emäntää.
Katrinan neuvosta otti hän nyt keskenkasvuisen koulutytön, joka oli ihastunut päästessään neiden »passaajaksi», ja hyvällä tahdolla sekä Ellin että hänen pienen palvelijansa puolelta, sekä eukko Katrinan viisaiden neuvojen avulla, sujui taloudenhoito pian hyvästi. Nuori opettajatar oli lisäksi aivan viime aikoina suuresti mieltynyt taloustehtäviin ja karkeampiin käsitöihin; olihan häpeä, ettei osannut, mitä yksinkertaisin talonpoikaisnainen piti vähäpätöisenä asiana, arveli hän; myöskin piti Katrinan luoda kangas hänelle, ja mielessään kuvaili hän, että ensi lukukaudella piti rukkien surista kilpaa tyttöjen käsityötunneilla koulussa.
Vasta huhtikuun lopulla palasi Rautio; hän tahtoi, pitkän poissa olonsa jälkeen vielä kerran nähdä poikiaan kokoontuneina ympärilleen ja pitää erotutkinnon heidän kansaan.
Elli istui kangastuolissaan, kun hän ajoi kartanoon, eikä Elli tiennyt, mistä se johtui, mutta hänen sydämensä alkoi äkkiä tykyttää aivan rajusti, samalla kun sukkula pysähtyi kädessä ja hän innoissaan kumartui eteenpäin nähdäkseen vilahdukselta matkustajan. Ehdottomasti lensi Raution katse nyt kuten usein ennenkin opettajattaren ikkunaan, ja kun Rautio näki hänet siellä, niin nosti hän lakkiaan ja tervehti ystävällisesti, mutta Elli vetäytyi syvästi punastuen takaisin, hieman vihoissaan uteliaisuudestaan. Olihan hän nähnyt Raution niin monta kertaa ennen, jotta hänen pitäisi muistaa, miltä hän näytti!
Seuraavana päivänä välitunnilla tuli Rautio tervehtimään häntä, jolloin sattui niin omituisesti, että kaikki ujous ja kömpelyys, aivan päinvastoin kuin ennen, nyt oli muuttunut Elliin. Opettaja näytti vahvalta ja voimakkaalta, ja hänen kätensä olivat kovettuneet raskaasta työstä; hän oli tänä talvena täydellä todella kokenut maamiehen uurasta elämää. Nyt oli äiti parantunut, palvelijat myöskin jo kauan sitten terveinä, ja kesäksi mietti hän ulkomaamatkaa käydäkseen suuressa norjalaisessa koulukokouksessa; täytyi oppia ja koota uusia näköaloja, ainoastaan siten voi ihmisen oma toimeliaisuus tulla hyödyttäväksi. — Hän kertoi tämän kaiken tyyneellä, ystävällisellä tavallaan, kyseli myöskin koulusuhteista viime lukukauden aikana ynnä muusta, ja hänen tavassaan ei ilmestynyt mitään kankeutta. Sitä, mikä kerran oli ollut, ei voinut enää kaivaa ylös, se oli kadonnut kuin menneen talven lumi.
Elli puolestaan ei sitävastoin voinut tuntea itseään vapaaksi Raution läsnä ollessa, hän moitti itseään siitä, mutta sittekin tunsi hän että Raution olo täällä nyt kiihoitti hänen hermojansa. Hän ei laulanut enää koskaan, eikä hän myöskään mennyt enää kävelemään peläten, että joutuisi hänen kanssaan kahden kesken, mutta ikkunastaan seurasi hän usein salaa hänen reippaita, notkeita liikkeitään poikain voimisteluharjoituksissa tai johtaessa heidän leikkejään.
Hän näytti tässä toimessaan Ellin mielestä niin tyytyväiseltä, iloiselta, ja mieheltä, joka toivehikkaana ja tyyneesti katseli tulevaisuuteen. Ajattelikohan hän enää koskaan, mitä oli tapahtunut heidän välillään, tuumi Elli, ajattelikohan häntä? Ei tuntunut siltä, ja tämä ajatus painoi päivä päivältä yhä syvemmälle hänen sydämeensä pienen pistävän okaan.
Näin kuluivat kevätpäivät nopeaan kuin uni, ja lukukauden loppu tärkeine tutkintopäivineen oli käsissä. Kevät oli tavattoman joutunut tänä vuonna, niin että oli runsaasti vihantaa ja kukkia. Lapset olivat sentähden koristaneet koulusalit paraalla tavalla, ja etenkin olivat pojat innokkaita puolestaan myöskin tällätavoin kunnioittamaan rakastettua, nyt eroavaa opettajaansa. Suurimman ilon valmistivat he kuitenkin hänelle reippailla, hyvin mietityillä vastauksillaan tutkinnossa, mikä todisti, että hänen työnsä heidän keskuudessaan ei ollut hedelmätön. Kun hän vihdoin, kun tutkinto oli loppunut, nousi kateederille ja lausui muutamia sydämellisiä erosanoja, niin näkyi kyyneleitä useain nuorten silmissä, ja myöskin vanhemmat tulivat liikutetuiksi.