— Tieto tästä on seuraava minua kirkkaana muistona, vastasi Rautio sydämellisesti ja puristi kovasti hänen ojennettua kättänsä, me toverit koulun palveluksessa muodostamme yli koko maailman kansainvälisen liiton ja meillä on molemminpuolinen velvollisuus keskenämme tukea ja virkistää toisiamme työssä, mutta puhuessa jokaisesta erikseen, olemme ainoastaan pieni hammas suuressa koneistossa, joiden täytyy pitää huoli itsestään, että tekevät hyvin tehtävänsä, jokainoa paikallaan, niin että kokonaisuus saa vaikuttaa häiritsemättömässä sopusoinnussa. Jumala auttakoon meitä aina muistamaan pyhän velvollisuutemme!
Amen, kuiskasi nuori tyttö syvästi ja totisena.
Seuraavana aamuna piti Raution matkustaa. Elli oli tavattoman hermostunut; hän ei ollut nukkunut koko yönä ja ryhtyi nyt rohkeudetta työhön. Raapittiin ovea; tietysti oli se Rulle, joka tuli sisään tervehtimään, kuten sillä oli ollut tapana koko talven; heistä olikin tullut niin hyvät, uskolliset ystävykset, hänestä ja koirasta, isännän poissa ollessa, eikä koskaan enää ajatellut Elli, että Rulle on ruma. Rakas Rulle parka, sinä uskollisin ystävä, nyt tulit sinä viime kerran; hän kumartui alas ja nojasi hienon poskensa koiran karheaa turkkia vasten, ja samassa astui opettaja sisään sanomaan jäähyväisiä. Elli katsoi arasti häneen, Rautio oli hyvin kalpea, mutta näytti tyyneeltä ja päättäväiseltä. — Hyvästi neiti Vinter, sanoi hän, ja ääni kaikui vähän kovana, — onnea! monen talven lumi saattaa pudota ennenkuin tiemme taas sattuvat yhteen.
Ellillä ei ollut yhtään sanaa vastaukseksi, hän ojensi vain kätensä, mutta hänen elävissä silmissään kuvastui kuin anteeksipyyntö.
Raution silmissä muuttui kaikki kirkkaammaksi. — Kohdelkoon elämä kepeästi teitä, sanoi hän hiljaa, Jumala olkoon kanssanne! Hän kumarsi, kutsui Rullen ja meni.
Nyt oli hän poissa, ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja muutamien minuuttien kuluttua tunkeutui rattaiden ratina pihan hiekassa Ellin kuuluviin, mutta yhä edelleen seisoi hän huulet yhteen puristettuina siinä, mihin Rautio oli hänet jättänyt, ja vasta sitten kun kaikki kolina ulkona oli tauonnut ja hänen ympärillään oli mitä syvin hiljaisuus, peitti hän kasvot käsiinsä ja kuiskasi äänettömästi: Se on vain kuvittelua, se ei voi olla todellisuutta, — että minä...
Selittäköön se, joka voi, tytönsydämen arvoituksen!
XIII.
Elokuun aurinko virtaili kirkkaana ylitse seudun, jonka läpi juna juuri kulki. Melkein tyhjässä kolmannen luokan vaunussa istui nainen ikkunan luona kiintyneenä lukemaan jotain aikakauskirjaa; vaalea sadetakki kietoutui notkeana hänen hienon vartalonsa ympärille, vaaleanharmaa lakki peitti lyhyeksi leikatun tukan, ja niin hän itse kuin matkakapineensakin olivat hienon ja soman näköisiä.
Juna vihelsi, lähestyttiin asemaa ja konduktöörin yksitoikkoinen »K., viisi minuuttia» kuului vaunuissa, kun hän nopeasti kulki läpi tavallista kiertoaan. Muuan vanha herra eräässä nurkassa hypähti säikähtyneenä pystyyn sanomalehtensä äärestä, kaksi eukkoa kamiinin vieressä nuokkui vielä syvempään. Juna pysähtyi, ja nuori mies kesäpalttoossa ja ylioppilaslakissa astui sisään, ja heitettyään pikaisen katseen vähäväkiseen vaunuun, nosti matkalaukkunsa ovenpielessä olevalle hyllylle sekä istui vastapäätä tuota nuorta naista.