Punainen aurinko nousee
vailla ajatuksia
ja yhtäläisenä kaikkia kohtaan.
Me iloitsemme auringosta niinkuin lapset.
Tulee päivä, jona tomumme on särkyvä,
samantekevää, milloin se tapahtuu.
Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään
ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella
väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.
PÄÄTÖS
Minä olen hyvin kypsä ihminen,
mutta ei kukaan tunne minua.
Ystäväni muodostavat minusta väärän kuvan.
En ole kesy.
Olen punninnut kesyyttä kotkankynsissäni ja tunnen sen hyvin.
Oi kotka, mikä hurmio sinun siipiesi lennossa.
Oletko vaikeneva niinkuin kaikki?
Tahdotko ehkä runoilla? Sinä et runoile enää koskaan.
Jokainen runo repisi runon,
eikä se olisi runo, vaan kynnen jälki.
SUURI PUUTARHA
Me olemme kaikki kodittomia vaeltajia
ja kaikki me olemme sisaruksia.
Alastomina, repaleissa kuljemme, reppu selässämme,
mutta mitä omistavat ruhtinaat meihin verraten?
Ilmojen halki virtaavat meille aarteet,
kullassa arvioimattomat.
Mitä vanhemmiksi tulemme,
sitä enemmän tiedämme olevamme sisaruksia.
Meillä ei ole muuta tekemistä muun luomakunnan kanssa,
me vain annamme sille sielumme.
Jos minulla olisi suuri puutarha,
kutsuisin sinne kaikki sisarukseni.
Jokainen ottaisi mukaansa suuren aarteen.
Kun ei meillä ole mitään kotimaata, me voisimme tulla kansaksi.
Me rakennamme muurin puutarhan ympäri,
että ei mikään maailman ääni saavuta meitä.
Hiljaisesta puutarhastamme
annamme maailmalle uuden elämän.
MAA JOTA EI OLE
HAVAINTO
Sinun rakkautesi pimentää tähtesi —
kuu nousee minun elämässäni.
Minun käteni ei ole kotonaan sinun kädessäsi.
Sinun kätesi on himo —
minun käteni on kaipaus.