"Runojen" ja "Syyskuun lyyran" välillä oli tapahtunut henkinen herääminen, joka tuli ratkaisevaksi hänen runoudelleen ja koko hänen kehityskululleen. Hän tunsi korkeamman voiman tarttuvan käteensä ja tempperamenttinsa kiihkeydellä hän antautui kokonaan tämän voiman palvelukseen. Kuinka todellinen tuo kutsumus hänelle itselleen oli, se ilmenee jo runokirjan nimestä — Syyskuun lyyra. Juuri syyskuussa tämä uusi innoitus valtasi hänet. Se oli alkuna kehitykseen, joka johti hänet ensiksi yli-ihmisihanteeseen ja sitten hänen syvällisimpään eläymykseensä, Jumalaan. Nyt hän tunsi runoilemisen edesvastuun. Runoileminen ei enää ollut iloista leikkiä taikka haaveilua, se oli suuren tehtävän täyttämistä, ihmisaineksen muovailemista tulevaisuutta varten. Hän aavisti jo "Runoissaan", että kauneus on taistelua ja korkeitten voimien palvelemista, nyt tuo aavistus muuttui vakaumukseksi. Nyt hän tunsi, että hänen tehtävänsä oli valmistaa tietä "tulevaisuuden kulkueelle". Hänen lyyransa ei ollut hänen, se oli tulevaisuuden pyhitetty soitin. Hän runoili voittaakseen sielut, herättääkseen sydämet ja tahdot. Näin ollen ymmärrämme, mistä johtui Edith Södergranin tavaton voimantunto ja hänen ylpeä itsekorostamisensa. Ihmisenä hän oli kaikkia muita nöyrempi, melkein luonnottoman epäitsekäs, mutta hän oli ylpeä sen hengen puolesta, jonka hän tunsi itsessään asuvan, hän oli ylpeä siitä tehtävästä, joka oli hänelle annettu. Hyvin valaiseva tässä suhteessa on se kirjoitus, jonka hän "Syyskuun lyyran" ilmestyttyä julkaisi Dagens Pressissä. Sellainen tunnustus on varmaan harvoin joutunut tavallisen päivälehden palstoille, lähetettyjen kirjoitusten joukkoon. Hän huomauttaa siinä, mitkä runot kuuluvat ylimenokauteen tai menneisyyteen, ja mitkä runot ovat uuden hengen lapsia. Näistä hän sanoo, ettei hän voi auttaa sitä, "joka ei tunne, että näissä runoissa sykkii tulevaisuuden villi veri." Sitten hän jatkaa: "Sisäinen tuli on tärkeintä, mitä ihminen omistaa. Maapallo kuuluu niille, jotka sisimmässään kantavat korkeinta musiikkia. Minä käännyn niiden harvojen yksilöiden puoleen ja kehoitan heitä kohottamaan sisäisen musiikkinsa, jotta tulevaisuus voitaisiin rakentaa. Uhraan itse jokaisen voimani atoomin ylevän päämääräni puolesta, elän pyhimyksen elämää, tutkin parasta, mitä ihmishenki on luonut, kartan kaikkia alhaisia vaikutuksia. Minä pidän vanhaa yhteiskuntaa emosoluna, jota täytyy tukea, kunnes yksilöt pystyttävät uuden maailman. Minä kehoitan yksilöitä työskentelemään vain kuolemattomuuden puolesta (huono ilmaisumuoto), toteuttamaan parhaan mahdollisen itsessään — antautumaan tulevaisuuden palvelukseen. Kirjani on saavuttanut tarkoituksensa, jos edes yksi ainoa yksilö huomaa, mikä on tavatonta tässä taiteessa. Olen onnellinen, että olen tehnyt nämä runoni; ei millään mitalla voida mitata sen palveluksen suuruutta, jonka kustantaja on tehnyt minulle julkaistessaan ne."
Kuinka järkyttäviltä tuntuvatkaan nyt hänen sanansa, kuinka ne hehkuvatkaan kellastuneella sanomalehtipaperilla! Silloin — niille naurettiin. Silloin emme tienneet mitään siitä "sisäisestä musiikista", josta hän puhui. Jumalatkin puhuvat turhaan paatuneille sydämille. Nyt on uusi elämänrytmi jo meidänkin veressämme, nyt me ymmärrämme hänet.
Hän paljasti sisimmän elämänsä sanomalehden palstoilla, sillä hänelle oli elinehto päästä kosketukseen ihmisten kanssa. Seuraavat runokirjat "Ruusualttari" (Rosenaltaret) ja "Tulevaisuuden varjo" (Framtidens skugga) ilmaisevat yhä selvemmin tämän aktiivisen tahdon. Sävel tulee yhä täyteläisemmäksi, yhä kiehtovammaksi, hänen mielikuvituksensa jännittyy ihmeelliseen lentoon, hänen sanontansa tiivistyy näkemykselliseen loistokkuuteen. Lopulta inspiratio keskittyy vapaaksi, järkkymättömäksi voimantunnoksi: "Rautainen sydämeni tahtoo laulaa laulunsa." Puhaltakoot vastoinkäymiset ympärilläni kuin kylmät tuulet, hän sanoo, minä olen myötäkäyminen itse. Minun otsalleni on kirjoitettu: Aurinko ei voi itkeä hetkeäkään. Joka tahtoo surmata auringon, saa heittää aseensa. Hän suutelee oivallista miekkaansa, jonka hän on saanut taivaasta: "Sinä et saa levätä ennen kuin maa on puutarha, missä jumalat uneksivat ihmeellisten maljojen ääressä." Häntä ei enää järkytä mikään, eivät valheelliset illusionit, eivät arkuus eikä tuska:
Tulee päivä, jona tomumme on särkyvä,
samantekevää, milloin se tapahtuu.
Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään
ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella
väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.
"Tulevaisuuden varjo" ilmestyi vuonna 1920. Siinä puhalsi yksinäisten avaruuksien tuuli. Runoilijatar oli kohonnut katoavaisuuden yläpuolelle: "Kun olen jalallani polkenut kaiken satunnaisen, käännän hymyillen elämälle selkäni." Tämän jälkeen oli Edith Södergran kauan vaiti. Hän valmistautui — kääntämään hymyillen elämälle selkänsä. Hän luki teosofista ja antroposofista kirjallisuutta, tutki Rudolf Steineriä, Dornachin profeettaa, jolla tänä loppuaikana oli häneen yhtä ratkaiseva merkitys kuin Friedrich Nietzschellä aikaisempana kautena. Lopuksi tuntui hänestä tämäkin viisaus liian ohuelta, ja hän palasi uskonnon alkulähteelle, evankeliumiin. Vähän ennen kuolemaansa hän kirjoitti, syksyllä 1922, muutamia syvän, subliimin rauhan kirkastamia joutsenlauluja, joista osa julkaistiin "Ultrassa". Hän tuntee nyt palanneensa kotiin vieraasta maasta. Kaikkien myrskyisten seikkailujen jälkeen palaa sielu Jumalan ja luonnon helmaan. Väärät profeetat ja valehtelevat kirjat eivät enää merkitse mitään, nyt puhuvat runoilijattarelle vain yksinkertaisimmat asiat, lapset, kukat ja enkelit. Vapautuneempana kuin milloinkaan helähtää nyt Edith Södergranin lyyra, vapautuneen sielun puhdas soitin. Soittava käsi on kaikesta jännityksestä vapaa, tunnelmaa kantaa pehmeä ja aaltoileva rytmi, säkeissä värisee salainen musiikki — elämän kehtolaulu, kuoleman sävel. Niin tuli kuolemastakin uudistumisen lähde.
Runoilijattaren kuoleman jälkeen julkaistiin vuonna 1925 kokoelma "Maa jota ei ole" (Landet som icke är). Se on kokoonpantu näistä viimeisistä sekä myös aikaisemmista, ennen julkaisemattomista runoista.
Edith Södergran kuoli juhannuspäivänä 1923, kolmenkymmenenyhden vuoden ikäisenä, kestettyään elämänsä viimeisinä kuukausina kaikki ne tuskat, jotka hidas häviämisprosessi tuo mukanaan. Eräässä runossaan hän kertoo, että kevät antoi hänelle vesilinnun munan lahjaksi hänen lauluistaan; munan kuoreen hänen rakastettunsa piirsi hänen muotokuvansa. "Hän piirsi sipulintaimen ruskeaan multaan, ja toiselle puolelle pehmeästi kaartuvan hiekkakummun." Tämä muotokuva oli nyt todellisuudessa valmis. Sipulintaimen riemukas kevät oli lopussa. Intohimoinen sydän oli lakannut lyömästä, lakannut kärsimästä ja uneksimasta. Edith Södergran haudattiin aivan oman puutarhansa viereen, Raivolan kreikkalais-katoliselle kirkkomaalle, josta on ihana näköala yli vesien ja metsäisten harjanteitten. Varmaankin hänen sydämensä lepää keveästi pehmeän hiekkakummun alla: sen osana on nuorten rakkaus.
Hagar Olsson.
"OLEN ONNELLINEN"
"Olen onnellinen, että olen tehnyt nämä runoni; ei millään mitalla voida mitata sen palveluksen suuruutta, jonka kustantaja on tehnyt minulle julkaistessaan ne." Näin kirjoitti kerran Edith Södergran.