Ne kaksi kuukautta, mitkä hän oli oleskellut Sabrinassa, olivat erittäinkin olleet omansa vahvistamaan tuota välimatkakuvittelua. Hän oli joutunut uusiin ympäristöihin ja niiden mukana olivat uusiutuneet vanhat toiveet ja tavoittelut. Itse retkeily toi hänelle romanttisen seikkailun viehätystä. Nimet ja maisemat, joiden keskuudessa hän liikkui, saivat väräjämään hänen tunteensa kielet, ja kuunnellessaan Ned Silvertonin lukevan Theocritusta kuutamolla aluksen kierrellessä Sicilian rannikoita oli hänen hermoväristyksensä vahvistanut hänen uskoaan henkiseen etevämmyyteensä. Mutta Cannesissa ja Nizzassa vietetyt viikot olivat todellakin tuottaneet hänelle enemmän hupia. Se tyydytys, että hän oli tervetullut ylhäiseen seurapiiriin ja saattoi siellä tehdä vaikutuksen ylemmyydellään, niin että huomasi mielenkiintoisen lehden, joka oli kosmopoliittisten seurapiirien yhdysside, kuvaavan itseään vielä "kauniiksi Miss Bartiksi" — kaikki tämä oli omansa karkoittamaan muistin äärimmäisiin sopukoihin ne proosalliset ja halpamaiset tukaluudet, joista hän oli päässyt erilleen.
Jos hän olikin hämärästi tietoinen tulevista vaikeuksista, niin hän oli varma, että hän kykenisi suoriutumaan niistä: hänelle oli kuvaavaa, että ainoat kysymykset, joita hän ei tuntenut voivansa ratkaista, olivat ne, jotka olivat hänelle tuttuja. Hän saattoi kuitenkin olla ylpeä siitä taidosta, millä hän oli sopeutunut jossakin määrin arkoihin tilanteihin. Hänellä oli syytä luulla, että hän oli tehnyt itsensä yhtä välttämättömäksi sekä isännälle että emännälle. Ja jos hän olisi vain keksinyt jonkin täysin moitteettoman keinon hyötyä asemastaan, niin hänen näköpiirissään ei olisi ollut yhtään pilveä. Asia oli siten, että hänen kukkaronsa oli kiusallisen tyhjä, eikä siitä voinut oikein vihjata ei Dorsetille eikä hänen vaimolleen. Tarve ei ollut vielä pakottava; hän saattoi tuskitella eteenkinpäin kuten hän oli tehnyt niin usein ennen toivoen avukseen onnellista asiainkäännettä. Ja elämähän oli iloista ja kaunista ja helppoa, ja hän tiesi esiintyvänsä arvokkaasti sellaisissa oloissa.
Hänet oli pyydetty Beltshiren herttuattaren aamiaisille, ja kahdentoista aikana hän pyysi saattamaan itsensä maihin. Sitä ennen oli hän lähettänyt palvelustyttönsä tiedustelemaan rouva Dorsetia. Mutta tämä lähetti sanan, että hän oli väsynyt ja koetti nukkua. Lily luuli ymmärtävänsä, mikä siihen oli syynä. Rouva Dorset ei kuulunut herttuattaren kutsuvieraisiin, vaikka hän oli pannut parhaansa siihen suuntaan. Mutta hänen armonsa ei ollut vihjauksista tietääkseenkään ja kutsui ja oli kutsumatta oman valintansa mukaan. Ei ollut Lilyn vika, jollei rouva Dorsetin konstikkaat eleet soveltuneet yhteen herttuattaren kevyen olemuksen kanssa. Herttuatar, joka harvoin selitteli, oli sanonut koruttomasti: "Hän on nähkääs ikävänpuoleinen. Ainoa tuttavistanne, josta minä pidän, on tuo pikku herra Bry — hän on hullunkurinen —" mutta Lily ei ollut vallan pahoillaan saadessaan näin huomiota osakseen ystävänsä kustannuksella. Bertha oli todellakin käynyt väsyttäväksi alettuaan harrastaa runoutta ja Ned Silvertonia.
Yleensä tuntui helpotukselta päästä silloin tällöin pois Sabrinasta; ja herttuattaren pienet aamiaiset, jotka Lord Hubert oli järjestänyt tavallisella taituruudellaan, olivat Lilystä sitäkin hauskemmat, kun niillä ei ollut hänen matkatoverejaan. Dorset oli viime aikoina käynyt tavallista äreämmäksi ja käsittämättömämmäksi ja Ned Silverton kulki ympäri sen näköisenä kuin hän uhmaisi koko maailmaa. Herttuattaren seurustelun vapaus ja keveys oli miellyttävänä vaihteluna, ja Lily joutui kiusaukseen lähteä aamiaisten jälkeen herttuattaren kanssa Kasinon huvittavaan ilmapiiriin. Hän ei aikonut pelata; hänen vähentyneet taskurahansa eivät sietäneet suuria seikkailuja. Mutta häntä huvitti istua sohvalla herttuattaren turvissa tämän ottaessa osaa peliin.
Huoneet olivat tupaten täynnä katselevaa yleisöä, joka tungeskeli pöytien välissä kuten sunnuntaiyleisö näyttelyhallissa. Oli vaikea erottaa eri ihmisiä, mutta Lily huomasi kuitenkin rouva Bryn, joka astui varmasti ovilta, ja rouva Fisherin kevyen olemuksen, joka keikkui hänen takanaan kuten soutuvene hinaajahöyryn jäljessä. Rouva Bry kiiruhti nähtävästi koettaakseen päästä jollekin määrätylle paikalle huoneustossa; mutta rouva Fisher päästi Lilyn ohi kulkiessaan hinausköyden irti ja kellui hänen rinnalleen.
"Eksytänkö hänet?" toisti hän Lilyn kysymyksen katsoen välinpitämättömästi rouva Bryn jälkeen. "Eipä sillä väliä: olen hänet jo eksyttänyt." Ja Lilyn huudahdukseen hän lisäsi: "Meillä oli tänä aamuna kauhea riita. Tiedäthän, että herttuatar kohteli häntä sysien eilisiltaisilla päivällisillä, ja hän luulee, että minä olen sen saanut aikaan."
Lily mutisi osanottoaan. Rouva Fisher herätti myötätunnon pilkahduksia ja vaistomaisesti hän tarjosi hänelle apuaan.
"Jos voin tehdä jotakin — jos on vain kysymyksessä herttuattaren tapaaminen… Kuulin hänen sanovan, että hän piti Mr. Brytä hauskana —"
Mutta rouva Fisher keskeytti päättävällä liikkeellä: "Hyvä ystävä, minulla on ylpeyteni, ammattiylpeyteni, enkä minä voi puolestani käyttää sinun taitoasi omanani Luisa Bryhin nähden. Olen päättänyt astua lopullisen askelen: lähden tänä iltana Pariisiin Sam Gormerin herrasväen kanssa. Mutta ennen lähtöäni tahdon ilmoittaa viimeisen tahtoni ja tehdä testamenttini — haluan jättää Bryt sinun huomaasi."
"Minun?" virkkoi Miss Bart huvitettuna. "Erittäin ystävällistä, että muistat minua, hyvä ystävä, mutta —"