Lily ei sanonut mitään vastaan ja niin he lähtivät hotellista ja kulkivat taas Kuudennen avenuen poikki. Matkalla Lily tunsi, että Rosedale tarkasteli halveksivasti ympäristöä, ja kun Lily pysähtyi sille katuovelle, joka vei hänen asuntoonsa, katsahti Rosedale epäilevän vastenmielisen näköisenä ylös.
"Ei kai tämä ole oikea paikka? Joku kertoi teidän asuvan miss
Farishin luona."
"En: olen täällä täysihoidossa. Olen elänyt liian kauan ystävieni kustannuksella."
Rosedale katseli yhä ruskeaa kiviseinää, joka oli täynnä halkeamia ja jonka ikkunat olivat varustetut haalistuneilla verhoilla. Sitten hän katsoi taas Lilyyn ja sanoi huomattavalla tahdonponnistuksella: "Te kai sallitte minun käydä teitä katsomassa, jonakin päivänä?"
Lily hymyili siinä määrin käsittäen tuon tarjouksen sankarillisuuden, että hän oli todellisesti liikutettu siitä. "Kiitos — olen siitä hyvin iloinen", vastasi hän käyttäen ensi kerran elämässään todella vilpittömiä sanoja hänelle.
* * * * *
Tuona iltana Miss Bart — joka oli paennut aikaisin alakerrassa olevan ruokasalin höyryistä — istui mietiskellen syitä, jotka olivat johtaneet hänet purkamaan sydämensä Rosedalelle. Niiden joukossa hän keksi kasvavan yksinäisyyden tunteen — pelon palata huoneensa yksinäisyyteen silloin, kun hän voisi olla jossakin muualla, tai jonkun seurassa. Viimeiset tapahtumat olivat erottaneet hänet yhä enemmän hänen harvoista jäljellejääneistä ystävistään. Carry Fisherin puolelta tuo poisvetäytyminen ei ehkä ollut aivan pakollista. Tehtyään viimeisen ponnistuksen Lilyn auttamiseksi ja saatettuaan hänet turvallisesti madame Reginan työhuoneeseen rouva Fisher näytti lepäävän vaivoistaan, eikä Lily, ymmärtäen hänen syynsä, voinut tuomita häntä. Carry oli ollut hyvä ystävä hänelle vaikeina aikoina, ja ehkä vain Gertyn veroinen ystävyys saattoi kestää sellaista yltyvää pinnistystä vastaan. Vaikka Gertyn ystävyys pysyi järkkymätönnä, alkoi Lily karttaa häntä. Sillä hän ei voinut mennä Gertyn luo joutumatta vaaraan kohdata Seldeniä, ja hänen kohtaamisensa olisi hänelle nyt tuottanut pelkkää tuskaa. Oli kylläkin tuskallista ajatella häntä, tapahtuipa se sitten selvästi valveilla ollen tai vaikeissa yöllisissä unihoureissa. Tämä oli yksi niitä syitä, miksi hän oli turvautunut rouva Hatchin reseptiin. Niinä lyhyinä hetkinä, joina hän vaipui rauhattomaan uneen, Selden ilmaantui joskus hänelle vanhassa toveruuden ja hellyyden hahmossa, ja Lily tahtoi vapautua tästä suloisesta harhakuvasta. Juoman aikaansaamassa unessa hän vaipui syvään tiedottomuuteen, jota mitkään unet eivät häirinneet ja josta hän heräsi joka aamu jäljet menneisyyteen hävitettyinä.
Vähitellen tahtoi tosin vanhojen ajatusten taakka palata, mutta ne eivät ainakaan häirinneet hänen valveillaolohetkiään. Juoma antoi hänelle täydellisen uudistumisen harhaluulon, josta hän ammensi tarmoa päivän työhönsä. Tuo tarmo oli yhä enemmän tarpeen tulevaisuuden huolien kasvaessa. Hän tiesi, että Gertyn ja rouva Fisherin mielestä hänellä oli vain ohimenevä koetusaika, he kun uskoivat, että hänen oppiaikansa madame Reginan luona tekisi hänelle rouva Penistonilta saamansa perinnön avulla mahdolliseksi toteuttaa vihreän ja valkoisen myymälän unelman sillä täydellisemmällä pätevyydellä, minkä hänen harjoitusaikansa hänelle olisi antanut. Mutta Lilystä itsestään, joka tiesi, ettei tuo perintö koitunut hänelle sellaiseksi hyödyksi, tämä edelläkäynyt harjoitus tuntui turhalta ponnistukselta. Hän ymmärsi kyllin selvästi, että joskin hän saattaisi oppia kilpailemaan niiden kanssa, joiden kädet olivat jo lapsuudesta asti harjaantuneet erikoistyöhönsä, se pieni palkka, jonka hän saisi, ei riittäisi lisäämään hänen tulojaan siinä määrin, että se korvaisi hänen vaivansa. Ja tämän suunnitelman toteuttaminen saattoi hänet yhä uudelleen kiusaukseen käyttää perintö liikkeensä perustamiseen. Saatuaan laitoksen kuntoon ja voidessaan pitää omia apulaisia hän uskoi, että hänellä olisi riittävästi aistia ja taitoa vetääkseen puoleensa hienostoon kuuluvan ostajapiirin, ja jos liike menestyisi, niin hän voisi vähitellen panna säästöön kylliksi rahaa maksaakseen velkansa Trenorille. Mutta tuo tehtävä saattaisi kysyä vuosia, vaikkakin hän supistaisi elämän vaatimuksensa vähimpään. Ja sillävälin voisi hänen ylpeytensä musertua sietämättömän velan painon alla.
Nämä olivat pintapuolisia mietteitä, mutta niiden alla väijyi salainen pelko, ettei tuo velka aina pysyisi sietämättömänä. Hän tiesi, ettei hän voinut luottaa aikomuksensa pysyväisyyteen, ja mikä häntä todella pelästytti, oli ajatus, että hän saattaisi vähitellen tottua jäämään epämääräisesti Trenorin velalliseksi. Vaara väijyi häntä hänen parantumattomassa epämukavuuden ja köyhyyden kammossaan, joista hänen äitinsäkin oli varoittanut häntä. Ja nyt aukeni hänen edessään uusi turmion näky. Hän ymmärsi, että Rosedale oli valmis lainaamaan hänelle rahoja, ja halu käyttää hyväkseen tätä tarjousta alkoi ahdistaa häntä itsepäisesti. Oli tietysti mahdotonta ottaa vastaan lainaa Rosedalelta; mutta sentapaisia mahdollisuuksia oli kyllä olemassa. Hän oli aivan varma, että Rosedale tulisi tapaamaan häntä jälleen, ja melkein varma, että jos hän tulisi, niin hän saattaisi hänet kosimaan itseään, vaikka hän oli aikaisemmin saanut rukkaset. Kävisikö Rosedalelle nytkin niin? Yhä enemmän ja enemmän, jokaisen uuden vastoinkäymisen kohdatessa, saivat häntä vainoavat raivottaret Bertha Dorsetin hahmon. Ja aivan kädenkäänteessä, varmassa tallessa hänen paperiensa joukossa, olivat keinot, miten tehdä loppu tuosta vainoamisesta. Houkutus, jonka hän oli kerran saattanut torjua, koska hän ylenkatsoi Rosedalen, väijyi häntä nyt itsepäisesti. Ja miten paljon tarmoa hänellä mahtoi vielä olla vastustaa sitä?
Se vähä, mikä sitä oli, piti joka tapauksessa säästää äärimmäisyyksiin asti. Lily ei uskaltanut enää unettoman yön vaaroihin. Läpi hiljaisuuden pitkien hetkien ahdisti väsymyksen ja yksinäisyyden musta henki hänen rintaansa vieden häneltä niin ruumiillisen tarmon, että hänen ajatuksensa olivat aamulla uupuneita. Ainoa pelastuksen toivo oli hänen vuoteensa päänpohjissa oleva pieni pullo; ja miten kauan tämä toivo kestäisi, sitä hän ei uskaltanut arvella.