Kuten hänelle kävi aina, purkautui hänen moraalinen vastenmielisyytensä fyysillisesti inhoon ympäristöään kohtaan. Hänen mielensä nousi rouva Penistonin mustan pähkinäpuukaluston rehentelevää rumuutta, eteishallin tiilikivien hiottua siloutta ja huonekalujen kiilloituksesta lähtenyttä hajua kohtaan, joka kohtasi häntä ovella.
Portaissa ei ollut vielä mattoja ja matkalla huoneeseensa hänen tiensä tukki vaahtotulva. Nostaen heimojaan hän vetäytyi sivulle kärsimättömin elein ja tällöin hänen mieleensä johtui olleensa jo kerran ennen samassa tilanteessa, vaikka toisessa paikassa. Hänestä tuntui kuin laskeutuisi hän jälleen portaita Seldenin huoneesta, ja katsoessaan alas huomauttaakseen saippuaveden hoivaamisesta hän sai vastaansa samanlaisen tuijotuksen, joka oli kerran ennen uhmannut häntä samanlaisissa oloissa. Benedickin siivoojamuija se kyynäspäihinsä nojaten tutki häntä samalla häikäilemättömällä uteliaisuudella, päästäen hänet ilmeisesti yhtä vastahakoisesti kulkemaan ohi. Tässä tapauksessa Miss Bart oli kuitenkin omalla pohjallaan.
"Ettekö näe, että haluan päästä ohi? Väistäkää sankoanne, olkaa hyvä", sanoi hän terävästi.
Nainen ei näyttänyt kuulevan. Sitten hän anteeksi pyytämättä tempasi sankonsa ja lennätti märän lattiaharjan porraspäädyn yli, tuijottaen Lilyyn, kun tämä kulki ohi. Oli sietämätöntä, että rouva Peniston piti tuollaisia talossaan; ja Lily päätti huoneeseensa astuessaan, että nainen saisi lähtöpassit samana iltana.
Rouva Peniston ei kuitenkaan ollut tällä hetkellä tekemässä vastaväitteitään: aamusta varhain hän oli ollut palvelustyttönsä kanssa tarkastelemassa turkiksiaan, mikä puuha muodosti huippukohdan taloudenpidon uudistusdraamassa. Illalla Lily huomasi myöskin olevansa yksin, sillä hänen tätinsä, joka söi harvoin päivällistään kaupungilla, oli noudattanut erään käymäseltään kaupungissa olevan Van Alstyne-serkun kutsua. Talo oli luonnottomassa puhtauden ja järjestyksen tilassaan synkkä kuin hauta, ja kun Lily meni vastajärjestettyyn häikäisevän puhtaaseen salonkiin, tunsi hän ikäänkuin hänet olisi elävänä haudattu rouva Penistonin elämäntavan tukehduttavaan ahtauteen.
Tavallisesti hän koetti karttaa kotona olemista noina suursiivouksen aikoina. Mutta tässä tapauksessa eri syyt olivat saattaneet hänet kaupunkiin, etupäässä se seikka, että hän oli saanut vähemmän kutsuja kuin tavallisesti syksyksi. Hän oli niin kauan tottunut kulkemaan yhdeltä maatilalta toiselle, kunnes lupa-ajan päättyminen sai hänet palaamaan kaupunkiin, että hänelle sattunut loma-aika sai hänet tuntemaan, että hänen suosimisensa oli vähenemässä. Oli käynyt, kuten hän oli sanonut Seldenille — ihmiset olivat väsyneet häneen. He toivottaisivat hänet kyllä tervetulleeksi uudessa asemassa, mutta Miss Bartina he tunsivat hänet ulkoa. Hän tunsi itsekin itsensä ulkoa ja oli kyllääntynyt tuohon vanhaan juttuun. Oli hetkiä, jolloin hän kaipasi sokeasti jotain erilaista, outoa, etäistä ja koettelematonta; mutta hänen mielikuvituksensa ulommaisinkaan ala ei kyennyt esittämään hänen totuttua elämäänsä uudessa valossa. Hän ei voinut kuvitella itseään muualla kuin salongissa levittämässä hienoutta ja loistoa kuten kukka levittää tuoksua.
Kun sillävälin lokakuu kului, oli hänellä kaksi vaihtoehtoa: joko palata Trenorien luo tai mennä tätinsä luo kaupunkiin. Vieläpä lokakuisen New Yorkin masentava synkkyys ja rouva Penistonin asunnon aina haitallinen siistiminen tuntui hänestä paremmalta kuin se mikä häntä odotti Bellomontissa, ja hänellä oli sankarillisen alistuvaisuuden ilme, kun hän ilmoitti aikovansa jäädä tätinsä luo koko lupa-ajaksi.
Tämänluontoiset uhraukset otetaan joskus vastaan yhtä sekavin tuntein kuin mikä ne on aiheuttanutkin; ja rouva Peniston huomautti uskotulle palvelijalleen, että jos kerran jonkun sukulaisen piti olla hänen apunaan sellaisina kiireellisinä aikoina (vaikkakin häntä oli jo neljäkymmentä vuotta pidetty pätevänä valvomaan omien antimiensa ripustamista), niin hänelle totta totisesti olisi Miss Grace sopivampi kuin Miss Lily. Grace Stepney oli eräs serkku mukiinmenevine tapoineen ja harrastuksineen, joka pistäytyi rouva Penistonin luo, kun Lily söi päivällisensä liian säännöllisesti ulkona; joka pelasi bézique'ä, pani paikoilleen auenneita "silmiä", luki ääneen kuolinilmoituksia Times'ista ja rehellisesti ihaili salongin verhojen purppuranpunaista satiinia, ikkunalla olevaa kuolevaa gladiaattoria ja Niagaraa esittävää maalausta, mitkä edustivat Mr. Penistonin vaatimattoman elämän taiteellista ylellisyyttä.
Rouva Penistonia ikävystytti tuo moitteeton sukulainen kuten sellaisten palvelusten vastaanottajaa tavallisestikin henkilö, joka niitä suorittaa. Hän piti paljon enemmän uhkeasta ja itsenäisestä Lilystä, joka ei osannut erottaa virkkausneulan toista päätä toisesta, ja joka usein loukkasi hänen tuntehikkaisuuttaan ehdottamalla, että salonki laitettaisiin toiseen kuntoon. Mutta kun oli etsittävä hävinneitä pyyheliinoja tai neuvoteltava siitä, tarvitsivatko portaat uudet matot, oli Gracen arvostelu tosin terveempi kuin Lilyn mainitsemattakaan sitä, että viimeksimainittua harmitti tuo iankaikkinen siistiminen ja saippuan holvuu, ikäänkuin talo pysyisi puhtaana itsestään.
Istuen salongin kynttilän lohduttomassa valossa — rouva Peniston ei koskaan sytyttänyt lamppuja, jollei ollut seuraa — Lily näytti odottavan oman kuvansa ilmaantuvan himmeänä ja keski-ikäisenä kuten Grace Stepneyn. Lakattuaan huvittamasta Judy Trenoria ja hänen ystäviään hänen olisi vaivuttava huvittamaan rouva Penistonia; minne hän katsoikaan, hän näki vain tulevaisuuden toisten oikkujen palveluksessa, ei koskaan oman intomielisen yksilöllisyytensä turvaamisen mahdollisuutta.