Erikoisesti tälle sesongille olisi rouva Penistonin mielestä ollut luonteenomaista se, että siinä jokainen "tunsi köyhyyttä" paitsi Welly Bryn herrasväki ja Simon Rosedale. Oli ollut huono syksy Wall Streetillä, jossa hinnat putosivat tuon rahalain mukaan, joka osoittaa rautatieosakkeiden ja puuvillapaalien olevan herkempiä toimeenpanevan mahdin vaihtumiselle kuin monen arvossapidetyn kansalaisen, joka on harjaantunut itsehallinnon kaikkiin etuihin. Sellaisetkin omaisuudet, joiden luultiin olevan riippumattomia markkinoista, osoittivat taipumusta riippuvaisuuteen niistä.
Rikastuminen aikana, jolloin useimpien tulot vähenevät, on omansa herättämään kateellista huomiota; ja Wall Streetin huhujen mukaan Welly Bry ja Rosedale olivat keksineet tämän ihmeenteon salaisuuden.
Erittäinkin Rosedale oli kaksinkertaistuttanut omaisuutensa, ja hänen kerrottiin ostaneen äskettäin rakennetun talon eräältä pulakauden uhrilta, joka vajaan kahdentoista kuukauden kuluessa oli hankkinut yhtä monta miljoonaa, rakentanut talon Viidennelle avenuelle, täyttänyt taulukokoelman vanhojen mestarien tuotteilla, kestinnyt siinä koko New Yorkin ja luikahti salaa pois paikkakunnalta, hänen velkojiensa vartioidessa vanhojen mestarien tauluja ja vieraidensa selittäessä toisilleen, että he olivat käyneet hänen päivällisillään vain nähdäkseen tauluja. Mr. Rosedale arveli menestyksensä olevan pysyväisempää lajia. Hän tiesi, että hänen oli kuljettava verkalleen ja hänen rotunsa vaistot tekivät hänet sopivaksi kestämään takaiskuja ja etenemään vähitellen. Mutta hän käsitti nopeasti, että sesongin yleinen laimeus tarjosi hänelle tavattomia etuja ja hän ryhtyi kärsivällisen uutterana muodostamaan taustaa kasvavalle kunnialleen. Hänelle oli tänä aikana arvaamattomaksi hyödyksi rouva Fisher, joka oli asettanut niin monta nousukasta seuraelämän näyttämölle. Mutta Rosedale halusi ajan pitkään yksilöllisempää ympäristöä. Hän tunsi, että häneltä puuttui käytöstavan vaihtelevaisuus, ja hänelle kävi yhä selvemmäksi, että Miss Bartilla oli juuri ne puuttuvat ominaisuudet, joita hänen seuraelämäkykynsä muovaileminen tarvitsi.
Tällaiset erikoisseikat eivät osuneet rouva Penistonin näköpiiriin. Hän oli tarkka huomaamaan pikkuseikkoja etualalta ja otti paljoa mieluummin selvän Carry Fisherin ja Bryn herrasväen suhteista kuin veljentyttärensä olosta. Hänellä oli kuitenkin tiedonantajia, jotka olivat valmiita korvaamaan hänen tietämättömyytensä. Grace Stepneyn muisti oli kuin henkinen kärpäspaperi, joka kuin luonnon pakosta veti puoleensa kulkupuheita ja säilytti ne. Lily olisi hämmästynyt tietäessään, miten paljon häntä koskevia pikkuseikkoja oli kasaantunut Miss Stepneyn päähän. Hän oli kyllä täysin tietoinen siitä, että hän herätti huomaamattomassa asemassa olevien ihmisten mielenkiintoa, mutta hän otaksui löytyvän vain yhtä lajia vaatimatonta elämää ja että loiston ihailu on tuon alemman asteen luonnollinen ilmaus. Hän tiesi, että Gerty Farish ihaili häntä sokeasti, ja siksi hän otaksui, että hän herätti samoja tunteita Grace Stepneyssä, jonka hän luki samaan luokkaan kuin Gerty Farishin, mutta ilman nuoruuden ja intomielisyyden pelastavia piirteitä.
Todellisuudessa nuo molemmat erosivat toisistaan yhtä paljon kuin he erosivat yhteisestä tarkastelunsa esineestä. Miss Farishin sydän oli hellien harhaluulojen lähde, Miss Stepneyn asioiden tarkka luettelo sellaisina kuin ne esiintyivät suhteessaan häneen. Hänellä oli arkatunteisuutta, joka olisi Lilystä näyttänyt koomilliselta henkilön taholta, jonka nenällä oli pisamia, jolla oli punaiset silmäluomet, joka asui täysihoitolassa ja ihaili rouva Penistonin salonkia. Mutta Grace paran ulkonainen ahtaus antoi sille keskitetympää sisäistä elämää, kuten karu maaperä saa muutamat kasvit kukkimaan runsaammin. Hänellä ei itse asiassa ollut abstraktista taipuvaisuutta häijyyteen: hän ei ollut pitämättä Lilystä siksi, että tämä oli loistava ja kyvykäs, vaan koska hän luuli, että Lily ei pitänyt hänestä. Sellaisetkin niukat kohteliaisuudet, joita Lily soi Mr. Rosedalelle, olisivat tehneet Miss Stepneystä hänen ystävänsä elämäniäkseen. Mutta miten Lily saattoi arvata, että sellainen ystävä oli huomaamisen arvoinen? Ja miten hän vihdoin saattoi arvata, että hän oli kuolettavasti loukannut Miss Stepneytä aiheuttamalla hänen kutsumatta jättämisensä erääseen rouva Penistonin harvoista päivälliskutsuista?
Rouva Peniston ei pitänyt mielellään päivälliskutsuja, mutta hänellä oli korkea käsitys sukulaisvelvollisuuksista, ja Jack Stepneyn palattua häämatkaltaan hän tunsi velvollisuudekseen sytyttää salongin lamput ja tuoda parhaat hopeat esille varmoista säilytyspaikoistaan. Rouva Penistonin harvinaisten kutsujen edellä vaivattiin päiväkaudet päätä juhlan kaikilla yksityiskohdilla, vieraiden istumajärjestyksestä pöytäliinan laskoksiin asti ja erään tällaisen alustavan keskustelun kuluessa hän oli varomattomasti vihjannut serkulleen Gracelle, että koska päivälliskutsut olivat sukulaisten keskeiset, hän tulisi ottamaan niihin osaa. Viikon ajan oli tuo ajatus tuonut eloa Miss Stepneyn yksitoikkoisuuteen. Sitten hänen annettiin ymmärtää, että olisi sopivampaa, jos hän tulisi jonakin toisena päivänä. Miss Stepney tiesi tarkalleen, mitä oli tapahtunut. Lily, joka inhosi sukulaistilaisuuksia, oli vakuuttanut tädilleen, että "hienojen" vieraiden kutsuminen olisi enemmän nuoren parin mieleen, ja rouva Peniston, joka seuraelämäkysymyksissä oli auttamattomasti Lilyn vallassa, oli pakotettu jättämään Grace kutsumatta. Saattoihan Grace tulla sitäpaitsi jonakin toisena päivänä; miksi hän siis pitäisi itseään poiskarkoitettuna?
Juuri siksi, että Miss Stepney saattoi tulla jonakin toisena iltana — ja että hänen sukulaisensa tiesivät, että hänen iltansa olivat vapaita — tämä tapahtuma kangasti jättiläismäisenä hänen näköpiirissään. Hän tiesi, että hän sai kiittää tästä Lilyä, ja hiljainen pahastuminen muuttui toimeliaaksi vihaksi.
Rouva Peniston, jonka luokse hän oli pistäytynyt päivän tai pari päivälliskutsujen jälkeen, laski käsistään virkkauksensa ja kääntyi äkkiä tähystyspaikaltaan ikkunan äärestä.
"Gus Trenor? — Lily ja Gus Trenor?" sanoi hän kalveten niin äkkiä, että hänen vieraansa melkein hätääntyi.
"Ah, serkku Julia… tietenkään minä en tarkoita…"