Hänen hämmästyksekseen vastasi Trenor katseeseen tuijottaen häneen äänettömästi. Viimeisen sanatulvan mukana oli tämän kiihko asettunut jättäen hänet kylmäksi ja masentuneeksi. Oli kuin kylmä ilma olisi haihduttanut hänen juomauhrinsa höyryt ja tilanne törrötti hänen edessään mustana ja autiona kuin tulipalon rauniot. Vanhat tavat, vanhat pidättymiset, perityn sivistyksen vaikutukset taltuttivat villiintyneen mielen, jonka intohimo oli saanut pois uomistaan. Trenorin katseessa oli vaarallisen pengermän partaalla heränneen unissakävijän kauhistunut ilme.
"Menkää kotiin! Menkää pois täältä" — sammalsi hän ja kääntyen
Lilystä poispäin hän astui takan luo.
Äkillinen vapautuminen pelostaan palautti Lilyn heti selvyyteen. Trenorin tahdon äkillinen murtuminen sai hänet tarkistamaan asemaa ja hän kuuli itsensä äänellä, joka oli hänen omansa, vaikkakin hänen ulkopuolellaan, pyytävän Trenorin soittamaan palvelijaa, käskemään toimittamaan hänelle ajurin ja saattamaan häntä vaunuihin, kun ne saapuisivat. Miten tuo tarmo oli tullut häneen, sitä ei hän tiennyt. Muta sisäinen ääni varoitti häntä lähtemästä talosta salakähmäisesti ja antoi hänelle voimaa puhelemaan hallissa maleksivan palvelijan kuullen kevyesti Trenorin kanssa ja käskemään hänen sanoa tavanmukaiset terveiset Judylle, sillä aikaa kuin häntä värisytti koko ajan sisäinen inho. Ulko-ovella, katu silmiensä edessä, hän tunsi vapautuksen huumausta kuten vanki ensi kerran hengittäessään raitista ilmaa. Mutta aivojen selkeys jatkui ja hänen huomiotaan herätti Viidennen avenuen hiljaisuus, mikä johtui myöhäisestä ajasta, ja hän huomasi miehen varjon — oliko sen ääriviivoissa jotakin puoleksi tuttua? — mikä Lilyn astuessa vaunuihin kääntyi vastakkaiselta nurkalta ja hävisi sivukadun hämäryyteen.
Mutta vaunujen pyöriessä eteenpäin tuli takaisku ja hänet ympäröi kauhistuttava pimeys. "Minä en voi ajatella, en voi ajatella", valitteli hän ja nojasi päänsä vaunujen tärisevää laitaa vastaan. Hän tuntui vieraalta omasta itsestään, tai pikemminkin hänessä oli kaksi olentoa, toinen, jonka hän oli aina tuntenut, ja uusi kauhistuttava, johon hän huomasi olevansa kahlehdittu. Hän oli kerran saanut käsiinsä Eumenideen käännöksen, ja hänen mielikuvituksensa oli vanginnut sen kohtauksen syvä kauhu, missä Orestes tapaa oraakkelin luolassa leppymättömät vainoojattarensa unessa ja saa nauttia hetken ajan lepoa. Niin, hänen raivottarensa saattavat joskus nukkua, mutta aina ne ovat olemassa, aina noissa pimeissä nurkissa, ja nyt ne olivat valveilla ja niiden siipien raudankalske kuului hänen aivoissaan… Hän avasi silmänsä ja näki katujen vilahtavan ohi — tuttujen, mutta outojen katujen. Kaikki, mitä hän näki, oli samaa ja kuitenkin muuttunutta. Suuri kuilu oli asettunut tämän ja huomisen päivän välille. Kaikki mennyt näytti yksinkertaiselta, luonnolliselta, päivänpaisteiselta — ja hän oli yksin pimeässä ja saastaisessa paikassa. — Yksin! Yksinäisyys häntä pelotti. Hänen katseensa osui kadun kulmauksessa olevaan valaistuun kelloon ja hän näki viisarin osoittavan puolta kahtatoista. Vasta puoli kaksitoista — miten pitkältä yötä vielä oli! Ja hänen oli vietettävä se yksin, vääntelehtimällä unettomana vuoteellaan. Hän näki itsensä mustassa pähkinäpuuvuoteessa — ja pimeys peloittaisi häntä, ja jos hän jättäisi valot sammuttamatta, niin huoneen synkät yksityiskohdat syöpyisivät iäksi hänen mieleensä. Hän oli aina vihannut rouva Penistonin talossa olevaa huonettaan — sen rumuutta, sen luonteettomuutta, sitä, ettei siinä todellisuudessa ollut mikään hänen omaansa.
Lily ei voinut kääntyä tätinsä puoleen. Heidän suhteensa oli yhtä pintapuolinen kuin suhde tilapäiseen vuokralaiseen, jonka tapaa porraskäytävässä. Mutta vaikkapa he olisivat olleet lähemmässäkin kosketuksessa, oli mahdotonta ajatella, että rouva Peniston olisi kyennyt tarjoamaan tukea tai ymmärtämystä sellaiseen kurjuuteen kuin Lilyn. Joskin jaettu suru on vain puoli surua, niin ei sääli, jota tuo surun ilmaiseminen herättää, ole suinkaan omansa sitä lieventämään. Lily tarvitsi hiljaisuutta, joka ei ole yksinäisyyttä, vaan henkeään pidättävää myötätuntoa.
Hän kavahti pystyyn ja katseli ohivilahtavia katuja. Gerty! — He lähenivät Gertyn kulmaa. Kun hän vain ennättäisi sinne ennenkuin kirvelevä tuska raivaisi itselleen tien rinnasta huulille — kun hän vain voisi tuntea Gertyn syleilyn hänen ruumiinsa väristessä pelosta, joka valtasi hänet! Hän työnsi katto-oven auki ja mainitsi ystävättärensä osoitteen ajurille. Eihän ollut niin myöhä — Gerty oli vielä varmaankin valveilla. Ja jollei hän olisikaan, niin ovikellon ääni herättäisi hänet kyllä vastaamaan ystävänsä avunpyyntöön.
XIV.
Gerty Farish heräsi Wellington Bryn kekkerien jälkeisenä aamuna yhtä onnellisista unista kuin Lilykin. Ne olivat kuitenkin vähemmän värikkäitä hänen persoonallisuutensa ja kokemuksensa mukaan. Sellaiset ilonpuuskat, joita Lily tunsi, olisivat sokaisseet Miss Farishin, joka oli tottunut onnen tiellä siihen niukkaan valoon, mikä näkyi toisten ihmisten elämän raoista.
Nyt hän oli oman pienen juhlavalaistuksensa keskustana: pieni, mutta selvä säde, johon sisältyi Lawrence Seldenin lisääntyvä hyvyys häntä kohtaan ja se huomio, että tämä piti myöskin Lily Bartista. Nämä kaksi tekijää näyttävät käsittämättömiltä naisen sielunelämän tutkijasta, mutta on muistettava, että Gerty oli aina ollut moraalisen järjestyksen loiseläjä, joka eli toisten pöydältä pudonneista muruista ja tyytyi katsomaan ikkunan läpi juhla-ateriaa, johon hänen ystävänsä ottivat osaa. Nyt, kun hänellä oli oma pieni yksityisjuhla, olisi näyttänyt uskomattoman itsekkäältä, jollei hän olisi asettanut jollekin ystävällekin lautasta. Eikä ollut ketään, jonka kanssa hän olisi jakanut mieluummin iloa kuin Miss Bart.
Mitä Seldenin kasvavan hyvyyden laatuun tulee, niin Gerty olisi yhtä vähän uskaltanut määritellä sitä kuin hän olisi koettanut oppia tuntemaan perhosen värit poistamalla tomun sen siivistä. Ihmeen käsittäminen vaatisi sen kukan poisnyhtämistä ja sen näkemistä ehkä kuihtuneena kädessään: parempi tuntea saavuttamattomissa väreilevää kauneutta hänen seuratessa, henkeään pidättäen, minne se painuisi alas. Seldenin olo Bryllä oli kuitenkin saattanut siipien lepatuksen niin lähelle, että ne näyttivät koskettavan Gertyn sydämeen. Tämä ei ollut nähnyt häntä milloinkaan niin herkkänä, niin huomaavaisena ja niin tarkoin seuraavan hänen puhettaan. Selden osoitti tavallista hajamielistä suopeutta, johon Gerty tyytyi, ja oli kiitollinen, jos hänen ylitsevuotava tunteensa näytti inspireeraavan Seldeniä; mutta Gerty tunsi nopeasti hänessä muutoksen: hän, Gerty, saattoi herättää mieltymystä yhtä hyvin kuin tunteakin.