Eilen aamulla Nobis riiteli Bettin kanssa, joka on hiilikauppiaan poika ja luokan pienimpiä oppilaita. Kun hän ei enää tiennyt mitä vastata Bettille, koska oli väärässä, sanoi hän ääneen: "Sinun isäsi on renttu." Betti punastui aina hiusmartoon saakka eikä sanonut mitään, mutta kyynelet kiersivät hänen silmissään, ja kotiin tultuaan hän toisti isälleen tämän sanan.
Iltapäivällä tuli hiilikauppias, pieni musta mies, poikaansa taluttaen opettajalle valittamaan.
Sill'aikaa kuin hän selitti asiaansa opettajalle ja kaikki olivat ääneti, kuuli Nobisin isä, joka tavallisuuden mukaan oli poikaansa saattamassa, nimeänsä mainittavan, astui sisään ja kysyi mistä oli puhe.
"Tämä työmies" — vastasi opettaja — "on tullut valittamaan, että teidän poikanne Carlo on Bettille sanonut hänen isäänsä rentuksi".
Nobisin isä rypisti otsaansa ja punastui hieman. Sitten hän kysyi pojaltaan: "Oletko todellakin sanonut tämän sanan?"
Carlo, joka seisoi keskellä luokkaa, pikku Bettiä vastapäätä, ei vastannut sanaakaan.
Silloin isä otti häntä käsivarresta kiinni, työnsi hänet lähemmäksi Bettiä, niin että molemmat pojat miltei koskettivat toisiansa, ja sanoi: "Pyydä anteeksi!"
Kivihiilikauppias tahtoi astua väliin ja sanoikin jo: "Ei tarvitse", mutta herrasmies ei huolinut siitä, vaan uudisti käskynsä: "Pyydä häneltä anteeksi! Toista minun sanani: Anna anteeksi tuo häpeällinen, ajattelematon herjaussana, jonka äsken isästäsi lausuin, tästä isästä, jonka kättä minun isäni pitää kunnianansa puristaa!"
Kivihiilikauppias teki estävän liikkeen, kuin sanoakseen: "En minä tahdo." Herrasmies ei ottanut tätä huomatakseen, ja hänen poikansa sanoi hitaasti, matalalla äänellä, nostamatta silmiään maasta: "Anna anteeksi tuo häpeällinen — — — ajattelematon — — — herjaussana, jonka isästäsi lausuin, tästä isästä, jonka kättä minun isäni pitää kunnianansa puristaa!"
Silloin herrasmies ojensi kätensä hiilikauppiaalle, joka puristi sitä voimakkaasti ja sitten yht'äkkiä työnsi poikansa Carlo Nobisin syliin.